Yllättäen huomasin, että talo on kadonnut. (Tästä taustamusiikkia tekstin lukemiselle.)

Sillanpielessä, pienen joen varressa on seissyt mystinen talo. Parinkymmenen Liedon-vuoteni aikana talossa ei liene asuttu. Ja siltä se seinistään näyttikin. Nukkavieru harmaa on ollut talon yleisväri. Katolla on ollut ruosteisia raitoja mutta ei suurensuuria reikiä. Nurmikko on aina ollut hyvässä kunnossa – leikattu vain vähän siistimmäksi kuin keskimääräinen golfkenttä.

Ketään en ole ikinä nähnyt talon pihalla. Koskaan ei ole akkunasta kajastanut valoa.

Pari viikkoa sitten kävellessäni reittiäni Savijoen sillan yli olin äimänä. Talo oli kadonnut. Tyystin poissa. Yleensä, kun talo häviää, jäljelle jää kivijalka tai edes vähän sokkelinjämiä. Jos talo kaikkoaa savuna ilmaan, savupiippu jää törröttämään. Mutta kun tämä talo on kadonnut, jälkiä jättämättä. Uskon, että kun loputkin lumet kaikkoavat ja kevät saa, niin talon kohdalla kasvaa nurmikko aivan yhtä siistinä kuin muuallakin tontin alueella.

Ei naristele enää nurkkiaan talo vihreän joen rannalla! Taloa jäi kaipaamaan punainen sauna ja tien toisella horjuva vanha navetta.