Yllättäen huomasin, että talo on kadonnut. (Tästä taustamusiikkia tekstin lukemiselle.)
Sillanpielessä, pienen joen varressa on seissyt mystinen talo. Parinkymmenen Liedon-vuoteni aikana talossa ei liene asuttu. Ja siltä se seinistään näyttikin. Nukkavieru harmaa on ollut talon yleisväri. Katolla on ollut ruosteisia raitoja mutta ei suurensuuria reikiä. Nurmikko on aina ollut hyvässä kunnossa – leikattu vain vähän siistimmäksi kuin keskimääräinen golfkenttä.
Ketään en ole ikinä nähnyt talon pihalla. Koskaan ei ole akkunasta kajastanut valoa.
Pari viikkoa sitten kävellessäni reittiäni Savijoen sillan yli olin äimänä. Talo oli kadonnut. Tyystin poissa. Yleensä, kun talo häviää, jäljelle jää kivijalka tai edes vähän sokkelinjämiä. Jos talo kaikkoaa savuna ilmaan, savupiippu jää törröttämään. Mutta kun tämä talo on kadonnut, jälkiä jättämättä. Uskon, että kun loputkin lumet kaikkoavat ja kevät saa, niin talon kohdalla kasvaa nurmikko aivan yhtä siistinä kuin muuallakin tontin alueella.
Ei naristele enää nurkkiaan talo vihreän joen rannalla! Taloa jäi kaipaamaan punainen sauna ja tien toisella horjuva vanha navetta.
”Kyl mä muistan nähneeni, kun sitä on purettu”, sanoi kuopus.
Blogitaivas 
02/03/2022 20:12
Kukahan tuon saunan omistaa? Olisikohan se käyttökunnossa? Saisiko sen lämmittää?
Ei, eivät ole rakennukset ikuisia. Kaiken voi korjata, mutta jossain vaiheessa on viisaampi rakentaa uusi. Talojen kohdalla vain tekee mieleni kysyä, että onko uusi vanhan veroinen, vaikka mikä nollaenergiapömpeli olisi.
Koska tämä on hengellinen blogi ja minä olen huono uskonmies, mietin, onko minun edes suotavaa kommentoida täällä. Tämä liittyy talojen purkamiseen hyvin etäisesti. Aasinsilta: talot tulevat tiensä päähän ja ne puretaan tai sitten ne sortuvat tai palavat. Niin käy meillekin, vaikka niin mielelläni soisin rakkaille ihmisille hyviä päiviä ties kuinka kauan.
Isäni alkaa olla vanha talo. Kuvaannollisesti katto jo vuotaa, ikkunoista vetää ja perustus rapautuu ja painuu. Itse hän on jo monesti sanonut kaipaavansa taivaan kotiin. Vanha talo kertoo monta tarinaa. Ei ehkä mitenkään mystisesti, vaan tarjoamalla vastauksia kysymyksiin, että miksi tuo seinä on tuollainen.
Vuosi sitten monta aivoverenkiertohäiriötä konenut isäni piti minulle puheen. Hänellä oli tapana istuskella keittiön ulkorapulla ja fundeerata. Lukutaidonkin veritulpat ovat vieneet, mutta jokin osa hänen aivoistaan toimi yhä paremmin kuin hienoinkaan tietokone. Valitettavasti en muista puheen sisältöä, minun vinttikamarissani lepakot läpättävät jo nyt. Mutta se oli ehkä kolmen minuutin mittainen, briljantti ajatuksen kulku, hengellinen puhe, jonka olisi kehdannut esittää vaikka millaisille oppineille.
Voi olla että vanha isäni on höppänä, usein jopa hankala. Mutta kuten lujista materiaaleista tehdyllä ikivanhalla talolla, hänelläkin oli antaa jotakin mihin nykynulttuurissamme ihannoidut nuoret eivät pysty. Eivät edes maisterintutkintoineen! Viisaus ei puhu seminaarien puppugeneraattorikieltä. Kunnon taloa ei rakenneta balsamaisesta talouskuusesta ja lyhytketjuisesta polyesteristä!
Joskus pitää silti luopua. Ikävöidä aikansa ja yrittää muistaa parhaat asiat. Antaa ajan kullata muistot tietoisesti. Muistaa kaiholla taloa jossa rakkaani asuivat kolme vuosikymmentä ja päästää irti: sinne tuli nuori perhe, joka ehkä jaksaa vaihtaa hirsiä ja antaa lasten seikkailla ja oppia ilman että jokin laatujärjestelmän ohjaama kasvatusideologia sitoo puppugeneraattoriajatteluun jo ennen yläkouluikää. Isäni puhetta lahojen hirsien ääressä, vinon porstuan portailla en halua unohtaa. Vaikken muista sen sisältöä, haluan muistaa hyvän harkinnan ilmapiirin leppeässä illassa.
TykkääLiked by 1 henkilö