Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Minä uskon yhä

Viimeisten viikkojen aikana Yleisradion ohjelmatarjonta on sisältänyt runsaasti kristinuskoon liittyviä juttuja. Osa jutuista on tehty näennäisesti dokumentin keinoin mutta dokumentteihin normaalisti kuuluva objektiivisuus on mielestäni  muuttunut asenteelliseksi naureskeluksi ja jopa moralisoinniksi uskovien pelottavista tavoista. Samaa ilmiötä näyttää esiintyvän myös muissa medioissa. Tuoreimpana Image-lehden juttu Antti Hurskaisesta, joka arvostelee nykygospelia tai voisiko sanoa vuosituhannen vaihteen gospelmusiikkia hurmahenkiseksi ja ratkaisukeskeiseksi kristillisyydeksi, joka aiheutti paineita nuorille. Hän kertoo itse seurakuntanuorena rimputtaneensa kitaraa ja laulattaneensa rippikoululaisia Nuoren seurakunnan veisukirjasta Simojoen ja Kaskisen lauluja. Ilmeisesti nyt nuo paineet on ollut tarpeen purkaa julkisuuteen, koska moni muukin entinen seurakuntanuori on tullut kaapista ulos kertoen häpeillen omaa nuoruuttansa uskiksena tai seurakuntanuorena. Mitään hyvää ei näytä kenelläkään olevan sanottavana, ei edes sitä, että onko tuo elämän vaihe suojellut heitä joiltain huonoilta valinnoilta.

Oma lukunsa on se, että voiko lauluntekijää syyttää siitä, että joku on päätynyt laulamaan hänen laulujansa. Hassuinta on se, että aikamme kolmas merkittävä virsirunoilija, Löytty saa ”synninpäästön”. Jään ihmettelemään miksi näin. Miten pitäisi tämän pohjalta suhtautua virsikirjan sisältöihin, jotka nekin ovat joskus olleet aikansa nuorten veisuja ja miksei myös tämän ajan nuorten. Virret jos mitkä asettavat ihmisen ratkaisun paikalle.

Muistan kun uskovat nuoret 80-luvulla etsivät heavymusiikista pirullisia viestejä soittamalla levyjä takaperin. Ja näille kristityille naurettiin. Olisko tässä gospelin tutkimisessa vähän samaa kukkahattutätimäisyyttä. Nyt sanoma on sentään selkokielellä. Onneni on olla Herraa lähellä !Pääosin taitaa olla kuitenkin niin, että rippikoulumuistot ovat nykysuomalaisten mieluisimpia tai hauskimpia muistoja.

Eli mikä on tämä käsien pesun tarve Suomessa. Vähitellen jokainen kristillinen ryhmä saa jonkinlaisen syyteen niskaansa ja vapaus tunnustaa omaa uskoaan muuttuu, jos nyt ei laittomaksi niin ainakin epäsuotavaksi ja naurettavaksi. Asialla ei ole kovin iso joukko, mutta pienessä  maassa pienikin porukka saa mediassa helposti näkyvyyttä kunhan laukoo tarpeeksi rajuja juttuja.  Nieleekö tavallinen kadunmies ajatuksen, että häneltä viedään ikäänkuin huomaamatta vapaus uskoa ja harjoittaa uskontoaan vapaassa maassa. Ymmärretäänkö se että uskon ilmaiseminen ja aattelliset perinteet ja tavat ovat ihmiselle luontaista toimintaa.

Uskonnon ja aatteiden vapauteen kuuluu se, että Suomessa vielä saa vappuna marssia työväenaatteen  tai Jeesuksen puolesta. Jotkut marssivat molempien puolesta! Annetaanko aidosti moniarvoisen Suomen, jossa on tähän asti vallinut vapaus omaan uskontoon ja mielipiteeseen, muuttua näennäisliberaaliksi neukkulaksi jossa vain neutraalit mauttomat aatteet saavat tilaa ja elämän maku  häviää kokonaan. Opetammeko lapsille että on parempi elää piilossa omien aatteidensa kanssa ja elää ainaisessa pelossa mitä muut ajattelevat minusta. Ainoana pääomana on loputon ketju selfieitä ja kaunis ulkokuori. Luotammeko siihen että mitään sanomattomuus on yhtäkuin suvaitsevaisuutta joka johtaa maailman rauhaan. Uskallan epäillä! Rehellinen suvaitsevaisuus nousee siitä että on itse tullut hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, vaikka hengellisenä hörhönä, jos niikseen tulee, ja siltä pohjalta kasvatetaan hyväksymään toisella tavalla ajattelevat. Puhdas tieto on puolueetonta ja hyvää, mutta väritety ja yksipuolinen totuus johtaa aina vääristyneeseen todellisuuteen.

Vai kertovatko nämä ulostulot jotain muuta maamme hengellisestä elämästä.

Itse koin myös melkoisen pudotuksen lähtiessäni ns. aikuisten maailmaan. Nuorten elävä ja toiminnallinen hengellisyys vaihtui todellisuuteen, jossa seurakunta tarjosi ainoaksi toimintamuodoksi Jumalanpalveluksen, josta puuttui täysin toisten ihmisten kohtaaminen ja vastuu toiminnasta. Homma meni pönöttämiseksi. Uudelle paikkakunnalle muuton myötä katosi seurakuntayhteys, koska mitään sellaista toimintamuotoa ei ollut johon olisin pystynyt leimautumaan. Koko usko alkoi tuntua rajoittavalta, koska jotain kuoli pois.

Oman nuoruuteni Luterilaisuudessa ei opetettu opetuslapseudesta ja Pyhästä Hengestä juuri mitään ja Jumala suhde oli muutenkin hyvin ohuen langan varassa. Muutamassa vuodessa ajauduin pois kokonaan seurakuntayhteydestä ja Jumala-usko vääristyi täysin. Itse olen kasvanut hyvin turvallisessa ilmapiirissä, josta puuttui mielestäni ns. hengelliset ylilyönnit mutta ymmärrän kyllä hyvin ihmisiä, jotka ottavat painostavan yhteisön takia etäisyyttä Kristinuskoon aikuisiällä.

Uskonto tai mikään muukaan aate ei tee ihmisestä automaattisesti petoa. Vaikka hävittäisimme kaikki uskonnot maailmasta niin ihmisen vallanhimo ja ahneus pitää huolen, että tilalle tulee muita tekosyitä vääryyksien tekemiselle. Luultavasti jotain pahempaa ja tuntematonta.  Itänaapurissa on aiheesta tehty kokeilu ja kannattaa hieman lukea historiaa.