Viimeisten viikkojen aikana Yleisradion ohjelmatarjonta on sisältänyt runsaasti kristinuskoon liittyviä juttuja. Osa jutuista on tehty näennäisesti dokumentin keinoin mutta dokumentteihin normaalisti kuuluva objektiivisuus on mielestäni muuttunut asenteelliseksi naureskeluksi ja jopa moralisoinniksi uskovien pelottavista tavoista. Samaa ilmiötä näyttää esiintyvän myös muissa medioissa. Tuoreimpana Image-lehden juttu Antti Hurskaisesta, joka arvostelee nykygospelia tai voisiko sanoa vuosituhannen vaihteen gospelmusiikkia hurmahenkiseksi ja ratkaisukeskeiseksi kristillisyydeksi, joka aiheutti paineita nuorille. Hän kertoo itse seurakuntanuorena rimputtaneensa kitaraa ja laulattaneensa rippikoululaisia Nuoren seurakunnan veisukirjasta Simojoen ja Kaskisen lauluja. Ilmeisesti nyt nuo paineet on ollut tarpeen purkaa julkisuuteen, koska moni muukin entinen seurakuntanuori on tullut kaapista ulos kertoen häpeillen omaa nuoruuttansa uskiksena tai seurakuntanuorena. Mitään hyvää ei näytä kenelläkään olevan sanottavana, ei edes sitä, että onko tuo elämän vaihe suojellut heitä joiltain huonoilta valinnoilta.
Oma lukunsa on se, että voiko lauluntekijää syyttää siitä, että joku on päätynyt laulamaan hänen laulujansa. Hassuinta on se, että aikamme kolmas merkittävä virsirunoilija, Löytty saa ”synninpäästön”. Jään ihmettelemään miksi näin. Miten pitäisi tämän pohjalta suhtautua virsikirjan sisältöihin, jotka nekin ovat joskus olleet aikansa nuorten veisuja ja miksei myös tämän ajan nuorten. Virret jos mitkä asettavat ihmisen ratkaisun paikalle.
Muistan kun uskovat nuoret 80-luvulla etsivät heavymusiikista pirullisia viestejä soittamalla levyjä takaperin. Ja näille kristityille naurettiin. Olisko tässä gospelin tutkimisessa vähän samaa kukkahattutätimäisyyttä. Nyt sanoma on sentään selkokielellä. Onneni on olla Herraa lähellä !Pääosin taitaa olla kuitenkin niin, että rippikoulumuistot ovat nykysuomalaisten mieluisimpia tai hauskimpia muistoja.
Eli mikä on tämä käsien pesun tarve Suomessa. Vähitellen jokainen kristillinen ryhmä saa jonkinlaisen syyteen niskaansa ja vapaus tunnustaa omaa uskoaan muuttuu, jos nyt ei laittomaksi niin ainakin epäsuotavaksi ja naurettavaksi. Asialla ei ole kovin iso joukko, mutta pienessä maassa pienikin porukka saa mediassa helposti näkyvyyttä kunhan laukoo tarpeeksi rajuja juttuja. Nieleekö tavallinen kadunmies ajatuksen, että häneltä viedään ikäänkuin huomaamatta vapaus uskoa ja harjoittaa uskontoaan vapaassa maassa. Ymmärretäänkö se että uskon ilmaiseminen ja aattelliset perinteet ja tavat ovat ihmiselle luontaista toimintaa.
Uskonnon ja aatteiden vapauteen kuuluu se, että Suomessa vielä saa vappuna marssia työväenaatteen tai Jeesuksen puolesta. Jotkut marssivat molempien puolesta! Annetaanko aidosti moniarvoisen Suomen, jossa on tähän asti vallinut vapaus omaan uskontoon ja mielipiteeseen, muuttua näennäisliberaaliksi neukkulaksi jossa vain neutraalit mauttomat aatteet saavat tilaa ja elämän maku häviää kokonaan. Opetammeko lapsille että on parempi elää piilossa omien aatteidensa kanssa ja elää ainaisessa pelossa mitä muut ajattelevat minusta. Ainoana pääomana on loputon ketju selfieitä ja kaunis ulkokuori. Luotammeko siihen että mitään sanomattomuus on yhtäkuin suvaitsevaisuutta joka johtaa maailman rauhaan. Uskallan epäillä! Rehellinen suvaitsevaisuus nousee siitä että on itse tullut hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, vaikka hengellisenä hörhönä, jos niikseen tulee, ja siltä pohjalta kasvatetaan hyväksymään toisella tavalla ajattelevat. Puhdas tieto on puolueetonta ja hyvää, mutta väritety ja yksipuolinen totuus johtaa aina vääristyneeseen todellisuuteen.
Vai kertovatko nämä ulostulot jotain muuta maamme hengellisestä elämästä.
Itse koin myös melkoisen pudotuksen lähtiessäni ns. aikuisten maailmaan. Nuorten elävä ja toiminnallinen hengellisyys vaihtui todellisuuteen, jossa seurakunta tarjosi ainoaksi toimintamuodoksi Jumalanpalveluksen, josta puuttui täysin toisten ihmisten kohtaaminen ja vastuu toiminnasta. Homma meni pönöttämiseksi. Uudelle paikkakunnalle muuton myötä katosi seurakuntayhteys, koska mitään sellaista toimintamuotoa ei ollut johon olisin pystynyt leimautumaan. Koko usko alkoi tuntua rajoittavalta, koska jotain kuoli pois.
Oman nuoruuteni Luterilaisuudessa ei opetettu opetuslapseudesta ja Pyhästä Hengestä juuri mitään ja Jumala suhde oli muutenkin hyvin ohuen langan varassa. Muutamassa vuodessa ajauduin pois kokonaan seurakuntayhteydestä ja Jumala-usko vääristyi täysin. Itse olen kasvanut hyvin turvallisessa ilmapiirissä, josta puuttui mielestäni ns. hengelliset ylilyönnit mutta ymmärrän kyllä hyvin ihmisiä, jotka ottavat painostavan yhteisön takia etäisyyttä Kristinuskoon aikuisiällä.
Uskonto tai mikään muukaan aate ei tee ihmisestä automaattisesti petoa. Vaikka hävittäisimme kaikki uskonnot maailmasta niin ihmisen vallanhimo ja ahneus pitää huolen, että tilalle tulee muita tekosyitä vääryyksien tekemiselle. Luultavasti jotain pahempaa ja tuntematonta. Itänaapurissa on aiheesta tehty kokeilu ja kannattaa hieman lukea historiaa.
31/03/2017 18:57
Hyvä kirjoitus Tapiolta tulkontaas kerran taaas mieleen, että elämme lopun aikaa jolloin nousee monta pilkkaajaa ja myös laittomuuden ihminen ja Jumalasta luopuminen monen kohdallaja vielä eksytys ja vääristellen Jumalan sanaa.Raamattu puhuu myös meidän päivistä niinkuin Nooan päivät olivat.Me olemme lukeneet Nooan tarinan monta kertaa kuinka vesi vei kaikki ihmiset vain Nooan perhe jäi.Ystävät Jumala ei ole muutunut yhtään sitten Nooan päivistä ja ystävät mennään vasta virtaan ja pidetään voimassa vanhurskautta,sillä pian Herramme Jeesus tulee,siunausta keijo södertälje
TykkääLiked by 3 people
11/04/2017 19:46
Luulen, tai arvaan, että useimmat eivät ole kovin itsenäisiä maailmankatsomuksellisilta mielipiteiltään. Monet uskovat siihen, mikä näyttäisi olevan vallalla oleva maailmannäkemys. Se on sosiaalisesti helppoa ja todennäköisesti myös psyykkisesti. Kehtaan arvella, että monet nykyiset ateistit olisivat toisenlaisissa oloissa uskonnollisia.
En tosin väitä, että uskovatkaan ihan vapaasti ovat valinneet uskoaan. Usko on minusta lahja, ehkä jopa samassa mielessä kuin vaikkapa musikaalisuus. Moni uskova on kuitenkin joutunut pohtimaan omaa maailmankuvaansa siitä yksinkertaisesta syystä, että se on epämuodikas.
Eräällä chat-sivulla joku keskustelija vaahtosi tieteellisen maailmankuvan puolesta. Tulin sitten kysyneeksi, että mitä hän oikeastaan tietää tieteestä ja koska hän on viimeksi käynyt yliopistolla seuraamassa luentoa. Saamani vastaus ei ollut kohtelias.
Myös minä olen etääntynyt seurakunnasta. En ehkä ole kovin uskovainen, jos niin voi sanoa. En tunne oloani rauhalliseksi, kun oikein väkevästi puhutaan. Jokin minua kuitenkin nuorena aikuisena ja yli 30-vuotiaaksi piti seurakuntayhteydessä.
Edelleen voisin mielellän soittaa seurakuntien tilaisuuksissa, mutta meitä kitaristeja taitaa olla tarjolla tarpeeksi. Musiikin avulla minun on jotenkin helpompi osallistua niihin tilanteisiin, jotka puhuen olisivat vaivaannuttavia. Uskoisin kuitenkin, että musiikki ja laulaminen ovat hyvin keskeinen osa sitä, miksi monilla on hyviä muistoja rippileireistä uskon epämuodikkuudesta huolimatta.
Mitä tulee nykygospeliin, en olisi huolissani teksteistä vaan sävellyksistä ja tuotannosta. Esimerkiksi HB-yhtye (lieneekö se jo menneen talven lumia?) kuulostaa niin paljon Nightwishilta, että ihmettelen, missä on biisinikkarien omat ideat. Toisaalta asia on myös niin, että tutulta kuulostava musiikki tavoittaa kuulijansa helpommin kuin vieras ja kummallinen
TykkääTykkää