Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Minä uskon yhä

Viimeisten viikkojen aikana Yleisradion ohjelmatarjonta on sisältänyt runsaasti kristinuskoon liittyviä juttuja. Osa jutuista on tehty näennäisesti dokumentin keinoin mutta dokumentteihin normaalisti kuuluva objektiivisuus on mielestäni  muuttunut asenteelliseksi naureskeluksi ja jopa moralisoinniksi uskovien pelottavista tavoista. Samaa ilmiötä näyttää esiintyvän myös muissa medioissa. Tuoreimpana Image-lehden juttu Antti Hurskaisesta, joka arvostelee nykygospelia tai voisiko sanoa vuosituhannen vaihteen gospelmusiikkia hurmahenkiseksi ja ratkaisukeskeiseksi kristillisyydeksi, joka aiheutti paineita nuorille. Hän kertoo itse seurakuntanuorena rimputtaneensa kitaraa ja laulattaneensa rippikoululaisia Nuoren seurakunnan veisukirjasta Simojoen ja Kaskisen lauluja. Ilmeisesti nyt nuo paineet on ollut tarpeen purkaa julkisuuteen, koska moni muukin entinen seurakuntanuori on tullut kaapista ulos kertoen häpeillen omaa nuoruuttansa uskiksena tai seurakuntanuorena. Mitään hyvää ei näytä kenelläkään olevan sanottavana, ei edes sitä, että onko tuo elämän vaihe suojellut heitä joiltain huonoilta valinnoilta.

Oma lukunsa on se, että voiko lauluntekijää syyttää siitä, että joku on päätynyt laulamaan hänen laulujansa. Hassuinta on se, että aikamme kolmas merkittävä virsirunoilija, Löytty saa ”synninpäästön”. Jään ihmettelemään miksi näin. Miten pitäisi tämän pohjalta suhtautua virsikirjan sisältöihin, jotka nekin ovat joskus olleet aikansa nuorten veisuja ja miksei myös tämän ajan nuorten. Virret jos mitkä asettavat ihmisen ratkaisun paikalle.

Muistan kun uskovat nuoret 80-luvulla etsivät heavymusiikista pirullisia viestejä soittamalla levyjä takaperin. Ja näille kristityille naurettiin. Olisko tässä gospelin tutkimisessa vähän samaa kukkahattutätimäisyyttä. Nyt sanoma on sentään selkokielellä. Onneni on olla Herraa lähellä !Pääosin taitaa olla kuitenkin niin, että rippikoulumuistot ovat nykysuomalaisten mieluisimpia tai hauskimpia muistoja.

Eli mikä on tämä käsien pesun tarve Suomessa. Vähitellen jokainen kristillinen ryhmä saa jonkinlaisen syyteen niskaansa ja vapaus tunnustaa omaa uskoaan muuttuu, jos nyt ei laittomaksi niin ainakin epäsuotavaksi ja naurettavaksi. Asialla ei ole kovin iso joukko, mutta pienessä  maassa pienikin porukka saa mediassa helposti näkyvyyttä kunhan laukoo tarpeeksi rajuja juttuja.  Nieleekö tavallinen kadunmies ajatuksen, että häneltä viedään ikäänkuin huomaamatta vapaus uskoa ja harjoittaa uskontoaan vapaassa maassa. Ymmärretäänkö se että uskon ilmaiseminen ja aattelliset perinteet ja tavat ovat ihmiselle luontaista toimintaa.

Uskonnon ja aatteiden vapauteen kuuluu se, että Suomessa vielä saa vappuna marssia työväenaatteen  tai Jeesuksen puolesta. Jotkut marssivat molempien puolesta! Annetaanko aidosti moniarvoisen Suomen, jossa on tähän asti vallinut vapaus omaan uskontoon ja mielipiteeseen, muuttua näennäisliberaaliksi neukkulaksi jossa vain neutraalit mauttomat aatteet saavat tilaa ja elämän maku  häviää kokonaan. Opetammeko lapsille että on parempi elää piilossa omien aatteidensa kanssa ja elää ainaisessa pelossa mitä muut ajattelevat minusta. Ainoana pääomana on loputon ketju selfieitä ja kaunis ulkokuori. Luotammeko siihen että mitään sanomattomuus on yhtäkuin suvaitsevaisuutta joka johtaa maailman rauhaan. Uskallan epäillä! Rehellinen suvaitsevaisuus nousee siitä että on itse tullut hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on, vaikka hengellisenä hörhönä, jos niikseen tulee, ja siltä pohjalta kasvatetaan hyväksymään toisella tavalla ajattelevat. Puhdas tieto on puolueetonta ja hyvää, mutta väritety ja yksipuolinen totuus johtaa aina vääristyneeseen todellisuuteen.

Vai kertovatko nämä ulostulot jotain muuta maamme hengellisestä elämästä.

Itse koin myös melkoisen pudotuksen lähtiessäni ns. aikuisten maailmaan. Nuorten elävä ja toiminnallinen hengellisyys vaihtui todellisuuteen, jossa seurakunta tarjosi ainoaksi toimintamuodoksi Jumalanpalveluksen, josta puuttui täysin toisten ihmisten kohtaaminen ja vastuu toiminnasta. Homma meni pönöttämiseksi. Uudelle paikkakunnalle muuton myötä katosi seurakuntayhteys, koska mitään sellaista toimintamuotoa ei ollut johon olisin pystynyt leimautumaan. Koko usko alkoi tuntua rajoittavalta, koska jotain kuoli pois.

Oman nuoruuteni Luterilaisuudessa ei opetettu opetuslapseudesta ja Pyhästä Hengestä juuri mitään ja Jumala suhde oli muutenkin hyvin ohuen langan varassa. Muutamassa vuodessa ajauduin pois kokonaan seurakuntayhteydestä ja Jumala-usko vääristyi täysin. Itse olen kasvanut hyvin turvallisessa ilmapiirissä, josta puuttui mielestäni ns. hengelliset ylilyönnit mutta ymmärrän kyllä hyvin ihmisiä, jotka ottavat painostavan yhteisön takia etäisyyttä Kristinuskoon aikuisiällä.

Uskonto tai mikään muukaan aate ei tee ihmisestä automaattisesti petoa. Vaikka hävittäisimme kaikki uskonnot maailmasta niin ihmisen vallanhimo ja ahneus pitää huolen, että tilalle tulee muita tekosyitä vääryyksien tekemiselle. Luultavasti jotain pahempaa ja tuntematonta.  Itänaapurissa on aiheesta tehty kokeilu ja kannattaa hieman lukea historiaa.


7 kommenttia

Kaksi tarinaa vapaudesta

Tänään postilaatikkoon putkahti kasa hengellisiä lehtiä. Lehtiä lukiessa kaksi juttua ponnahti selkeästi silmille. Molemmissa puhuttiin vapaudesta ja molemmat aiheuttivat vahvan reaktion. Voitte itse pohtia kumpi jutuista puhutteli minua ja kummassa oli ymmärretty mitä Jeesuksen tarkoittama vapaus todella merkitsee. Seuraavassa sisältöjä jutuista, jotka tosin eivät tee oikeutta alkuperäisille teksteille. Siksi suosittelenkin juttujen lukemista kokonaisuudessaan kyseisistä lehdistä.

 

Ensimmäisenä luin Kotimaasta Emilia Karhun jutun viikon henkilöstä Maria Ylipäästä, joka nähdään Helsingin Via Crusis-pääsiäisvaelluksen  pääroolissa Jeesuksena. Rooliin valmistautumisen aikana hän on pohtinut Raamatun jakeita. Hengellistä nykytilannetta yhteiskunnassa ajatellessaan mieleen ovat tulleet mm. Jeesusuksen sanat:”He eivät tiedä mitä tekevät”. Hän haluaisikin kysyä monelta kristityltä, missä se näkyy, että vapauteen Kristus meidät vapautti.  Myöhemmin tekstissä hän toteaa, että Suomi on sääntöyhteiskunta ja ulkokohtaiset pakot ovat perseestä. Tärkeintä on olla totta itselleen ja muille, jolloin on helpompi antaa muiden olla vapaasti sitä mitä he ovat. Maria kertoo jutussa myös omasta hengellisestä taustastaan ja siitä, että kysyminen suhteesta Jeesukseen on liian intiimi asia, hänestä se on samaa kuin kysyisi seksielämästä.   Näin siis Jeesukseen rooliin valmistautuva Maria Ylipää.

20120711_122412

Toinen juttu on Eija-Riitta Korholan Aikakirje Askel-lehdestä. Hän kertoi tapaamisestaan Washingtonin rukousaamiaisella. Etiopian pääministeri Tamrat Layne on taustaltaan ateisti ja kommunistien vapaustaistelija, joka nousi 1991 valtaan toveriensa kanssa mutta riitautui ja joutui 18 vuodeksi vankilaan havaittuaan ettei vapaus, veljeys ja tasa-arvo sopinutkaan juntan tavoitteisiin. Vankilassa hän suunnitteli Presidentin murhaa ja yritti myös itsemurhaa. Lopulta hän alkoi etsiä vastausta kysymykseen” miksi?” Hän opiskeli filosofiaa ja  uskontoja. Kerran joutuessaan sairaalaan hänen käteensä sujautettiin traktaatti. Se kertoi Jeesuksesta, joka voisi antaa uuden elämän. Hänessä heräsi kysymys kuka on tämä Jeesus? Kuinka hän voi antaa uuden elämän? Tamrat rukoili  ensimmäisen kerran elämässään vaikka ei sitä vielä silloin tajunnut: ”Jos olet totta, mikset tule ja näytä miten voit antaa uuden elämän”. Seuraavana yönä huone oli täynnä valoa. Sen keskellä oli kirkas ihmisen hahmo. ”Olen Jeesus. Usko minuun ja seuraa minua. Olen ainoa joka voi antaa sinulle elämän jota etsit”. Ateistina Tamratin oli mahdoton uskoa yliluonnolliseen ja hän epäili aamulla näkemäänsä, joten hän pyysi uudelleen. Jeesus ilmestyi hänelle kolmena yönä peräkkäin.

Seitsemän seuraavaa vuotta olivat vankilan karmeista olosuhteista huolimatta hänen elämänsä parhaita. Laynella oli elämässään ilo, toivo ja rauha. vankilan oloista huolimatta hän vapautui vihasta ja katkeruudesta. Vankilasta vapauduttuaan hän meni presidentin luo ja kertoi rakastavansa tätä. Anteeksiantamus vapautti hänet hänen omasta vankilastaan.

Mitä on se vapaus, jonka Kristus meille ihmisille lupaa? Miten otamme sen vastaan? Miten ilotsemme siitä ja ennen kaikkea miten puhumme siitä?