Taaksejäänyt vuosi oli koetteleva. Alkanut vuosi ei tuonut helpotusta, tämäkään. Paljon sallitaan, mutta Jumalalla on varaa. On uskottava että Hän tietää mitä tekee. Ihminen vain ihmettelee, mistä saisi viisautta ja voimaa? Elämä on taistelua.

Sitten eräänä iltana Mustarastas laulaa!

Ei ollut vielä edes kevät, kun kuulin sen enkä ollut uskoa korviani. Vaikka oli hyytävän kylmää, pidin ikkunaa auki tuon ihanan laulun kuullakseni ja ajattelin silmät kosteina kuinka Hyvä Jumala onkaan. Edelleenkin Hän pitää yllä tätä rakkaudella luomaansa, kurjaksi osoittautunutta, maailmaa! Kuinka armollista se onkaan.

Viikko sitten pääsin kappelillemmekin. Olin lähellä hengellistä kuolemaa kun jouduin olemaan sieltä niin kauan pois. Sanoohan sanakin ettei kenenkään tulisi jättää omaa seurakunnan kokoustaan. Se on totta, mutta aina ei ole inhimillisiä mahdollisuuksia.

Oma Ari pappimme oli vuorossa ja puhui, niin kuin hän vain puhuu. Puhe oli suoraan sydämelleni ja elämän tilanteeseemme sopivaa. Uskon että puhui monien muidenkin sydämelle ja kansaa oli, Jumalalle kiitos, runsaasti.

Päästiin sitten ehtoollisen viettoon. Oli oikeaa, leivottua leipää! Siinä murruin lopullisesti. En voinut olla muistamatta sitä ehtoollista jonka Jeesus opetuslapsiensa kansa vietti. Samaistuin siihen hengessäni.  Se oikea leipä teki ehtoollisen vieton niin eläväksi. Ja jälleen koin kuinka hyvä Jumala onkaan! – Miksei aina voisi olla oikeaa leipää, muutoinkin kuin Sanassa.

Yleensä kun alan blogia kirjoittaa minulla on tapana avata Raamattu, hiljentyä hetkeksi ja toivoa että Jumala aikeeni siunaisi ja teksti koituisi jonkun lähimmäiseni hyväksi. Avasin roomalaiskirjeen luvusta 13:11-14 ja edelleen luin koko 14 luvun, miettien vähän mitä täällä blogitaivaalla on viime aikoina kirjoiteltu.

13 luvun jakeissa 11-14 puhutaan sarastuksen päivästä, mitä meiltä odotetaan, ja mihin meidän tulisi pukeutua. 14 luvussa on ajankohtaisuus kukkeimillaan. Suloista, syvällistä, siunaavaa ja hoitavaa läksyä suhtautumisestamme lähimmäisiimme. ”Hyväksykää joukkoonne myös sellainen, joka on uskossaan heikko, älkää ruvetko kiistelemään mielipiteistä.” Ei ihan helppoa?

Ja jatkoa:” Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että Hän olisi niin kuolleitten kuin elävienkin Herra.

Kuinka sinä voit tuomita veljesi? – Tai sinä toinen, kuinka voit halveksia  veljeäsi? Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen. Onhan kirjoitettu – Niin totta kuin elän, sanoo Herra, jokainen polvi on notkistuva minun edessäni ja jokainen kieli on ylistävä Jumalaa! Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään!” Siis itsestään. Ja vielä sanotaan että meidän tulisi pyrkiä rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme. Ja kirje jatkuu luvussa 15 yksimielisyyden ylistyksellä.

Tiistai illan Raamattupiiriin olin lähdössä, mutta en sitten jaksanutkaan. Viime tipassa oli peruttava. Olin uuvuttanut itseni suuren maalaukseni kanssa jota hulluuksissani olin alkanut tehdä, vaikka olisi pitänyt tietää ettei voimia siihen enää olisi riittävästi. Mutta kun jotain oli tehtävä saadakseni muuta ajateltavaa kuin jatkuvat vastoinkäymiset ja elämisen huolet murheineen. Ei tainnut paljoakaan auttaa.

Lähetin kuitenkin piiriläisille terveisiksi virren joka on minua kovasti puhutellut ja joka tuli mieleeni kun viimeksi astuin kappelin ovesta sisään. Jos olisimme vähemmän sidottuja kaavoihin olisin sen pyytänyt laulettavaksi, mutta eihän sellainen sovi. – Olivat piirissä laulaneet! 🙂 Olen sitä itseksenikin laulellut omaksi ilokseni ja vahvistuksekseni, on se sellainen virsi!

Sen myötä sinullekin siunausta ja voimia. Herra olkoon kanssasi ja meidän kaikkien kanssa. Herra on hyvä.

virsi 173 !