Minä olen niin kuivakka ihminen, että minulle ei tule helpolla edes hiki. Viime aikoina juostessani olen kuitenkin huomannut, että perspiraatio puskee pintaan. Lieneekö keski-ikä tulossa, vaiko vasta murros-? Lenkkivaatteena käytän milloin mitäkin virttynyttä raidallista maripaitaa.

Aamulenkillä mietin, pitäisikö yllä olla tekninen paita. Semmoinen kuulemma siirtää tehokkaasti kosteuden – ei tietenkään hikeä – pois iholta. Nykyihminen ei diggaa hikee. ”Siirtää tehokkaasti kosteuden iholta” taitaa olla urheiluvaatemarkkinoiden pakollinen klisee nykyisin. Juuri tuossa muodossa.

Matkani eteni pitkin pellonreunaa, ja tekniset paidat alkoivat suorastaan ärsyttää minua. Oliko Jussilla tekninen paita, kun hän kuokki peltoja esiin suosta? Ei tainnut olla. Äijä hikoili ihan rehellistä hikeä selkä ja kainalot likomärkinä. Ja tulosta tuli.

Nykyään hiki on epämiellyttävää. Siitä täytyy päästä eroon nopeasti ja huomaamattomasti. Tekninen paita pitää olon hien erittymisen suhteen normaalina, sellaisena kuin ei lenkillä olisikaan. Mutta hetkinen, mikä on normaalia? Sekö, että huhkivan ihmisen iholla on hikeä vaiko se että ei ole?

Siinä juostessani ja hikoillessani, aloin miettiä, mitä muuta normaalia nykymaailma vastustaa. Tietyt tunteet ovat kiellettyjä. Jos vaikkapa Artturilta kuolee ainokainen äiti, niin hautajaisissa toki saa ja täytyykin itkeä. Mutta elämän täytyy jatkua normaalina ja tehokkaana. Kun Artturi menee työpaikkalääkärille surun haitatessa työntekoa, niin mitäpä tekee lääkäri. Määrää Artturille mielialalääkkeitä, jotta työteho palautuisi. Ja surun käy kuin hien. Se poistuu kehosta tehokkaasti. Paitsi että eipäs poistukaan. Se kapseloituu ja käy välillä irvistelemässä muuksi tunteeksi naamioituneita.

Hiki ja suru ovat esimerkkejä siitä, että normaalin elämän kuuluu välillä maistua suolaiselta. Jotenkin on onnistuttu määrittelemään, että tiettyjä asioita ei kuulu tai edes saa kokea. Ne eivät saa kuulua normaaliin elämään. Elämän kuuluu olla onnellista ja elämyksellistä. Onnellisuuden ja elämyksellisyyden tämänhetkiset ainoat oikeat toteuttamistavat hyökyvät mediasta, sekä perinteisestä että sosiaalisemmasta.

Olla tehokas töissä ja optimoida vapaa-aikaan mahdollisimman paljon täydellisesti tuotteistettuja elämyskokonaisuuksia! Semmoista voisi kutsuva vaikkapa vakioiduksi elämäksi. Ja vakioidun elämän täydellistä suorittamista täydelliseksi elämäkokemukseksi.

Onneksi ulkopuolelta tuleva vakiointi ei päde hengelliseen elämään. Paitsi että tuossa seurakunnassa on aivan järkyttävää hihhulointia. Ja tuossa toisessa taas Raamattu kohotetaan ainakin viisi syltä itse Isä Jumalan yläpuolelle. Ja ai-jai-jai, nuohan ovat liberaaleja! Eipäs olla, itse olette vakiointiin kangistuneita konservatiiveja! Millainen on oikea, optimoitu kristillinen elämäkokemus?

Lenkki oli melko täsmällisesti viisi kilometriä pitkä. Askelia ei kertynyt lähellekään kymmentä tuhatta, joka on, kuten tiedätte, riittävän päiväliikunnan vähimmäisvakio. Koko matkaa en jaksanut juosta. Mutta hiki tuli. Viskasin märän paidan pesukoneeseen. Se oli sini-vihreäraitainen. Nyt se jo odottaa seuraavaa lenkkiä. Kyllä se varmasti vielä muutaman vuoden kestää minun menossani mukana.

 

Ensimmäiset kymmenen tuhatta askelta löytyvät täältä.

Jos tykkäsit tästä tekstistä, jaa se omissa kanavissasi. Kiitos!