Hyvin kauan sitten äitimuori tilasi minulle kirjakerhosta Simon and Garfunkelin Greatest Hits -kasetin. Kuuntelin sitä halki punkkauden, ja kävipä se vaihtelusta metallillekin.

Yksi Simon and Garfunkel -lemppareistani on aina ollut The Sound of Silence. Muutama vuosi sitten törmäsin Disturbedin versioon kappaleesta.

Laulun sanoma on viehättänyt minua nuoruudesta lähtien. Ja tietenkin olen kautta vuosien miettinyt, miksi laulusta tehtiin alun perin niin kaunis ja hiljainen.

People talking without speaking
People hearing without listening
People writing songs that voices never shared
And no one dared
Disturb the sound of silence

Minun tulkintani laulusta on se, että ihmiset puhua pölpöttävät toistensa kanssa ummet ja lammet. Mutta hiljaisuutta tärkeiden asioiden äärellä kukaan ei uskalla rikkoa.

Veljen kanssa lausahdettiin muutama vuosi sitten pari repliikkiä laulun kahdesta versiosta, alkuperäisestä ja raskaammasta. Veli oli sitä mieltä, että Disturbedin versio rikkoi sen hiljaisuuden, josta laulu kertoo. Minä tulkitsen niin, että alkuperäisversio on realistisempi, koska hiljaisuutta ei vieläkään ole saatu rikottua.

Kumpi on parempi, ryskyttää perustuksia vai todeta hiljaa tilanne?

En tiedä, milloin laiminlyönnit lisättiin synnintunnustukseen. ”Olen tehnyt syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein.” Toisinaan minusta tuntuu, että jos ajatusten, sanojen, tekojen ja laiminlyöntien synnit laitettaisiin vaakakuppeihin, niin laiminlyönnit ovat se synti, joka uhkaa ihmiskunnan hyvinvointia eniten.

Hyvä on pohtia asioita hiljaisuudessa. Ehkä alan itsekin olla hiljalleen sitä mieltä, että hiljaisuutta on syytä ravistella metelillä. Hyvällä metelillä.