Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Tag Archives: rukous


by 1 kommentti

Perusta

Olen viimeiset kuukaudet joutunut pohtimaan oman uskoni perustuksia. Mihin oikeastaan uskon ja miten uskon. Olen pitänyt joitakin puheita ja opetuksia jotka sivuavat tätä pohdiskelua ja yrittänyt hahmottaa raamatusta sitä mitä on kristinusko ja kuka on Jumala.

Jumalan persoona herättää minussa tällä hetkellä lähinnä pelonsekaisia ajatuksia. Päällimmäisenä on valtava kunnioitus häntä kohtaan. Jumala on niin ääretön ja valtava, etten osaa hahmottaa hänestä yksityiskohtia. Hän on kaikkialla, mutta en tavoita häntä millään aisteillani. Siksi välillä tuntuu että huudan elämäni tuskaa tuuleen, jossa kukaan ei kuule eikä kukaan vastaa.

Raamatussa meille opetetaan, että usko syntyy kuulemisesta eli Jumalan sanasta. Johannes aloittaa evankeliuminsa kertomalla, että alussa oli Sana ja Sana on Jeesus. Että sanalla on kaikki luotu. Sana eli Jeesus synnyttää uskon. Usko ei lopultakaan ole jotain jonka voin itse synnyttää itsessäni. Voin ainoastaan viettää aikaa Sanan kanssa.

Nahumin kirjassa, sen alkujakeissa on ajatus siitä, kuinka voimme kestää Jumalan edessä, joka voi hävittää koko maanpiirin. Nahumin tekstiä ei ole julistettu vain hänen aikalaisilleen, vaan myös meille. Olen aloittanut tämän tekstin helmikuulla ja siitä asti olen kipuillut oman itseni kanssa ja viime yönä Jumala lähestyi minua unen kautta nostaen esiin sen kutsun, jonka hän on minuun istuttanut. Kutsun ,jonka osa on esimerkiksi tämä blogi-alusta. Kutsun evankelistan osaan. Sen miksi kirkko ja seurakunta on olemassa. Eli julistamassa Jeesusta Kristusta, Maailman vapahtajaa ja valoa.

Minun sieluni ja ruumiini haluaisi tehdä aivan eri asioita, aivan kuten Paavalikin jo kipuili. En tiedä mikä oli hänen pistimensä ja kipunsa, mutta minä olen oppinut tuntemaan omani. Kipu elämässä ei ole mieltä ylentävä asia, mutta se voi olla asia jonka kanssa on pakko mennä Jumalan luo. Sen olen joutunut nyt tekemään ja Jumala vastasi heti.

Minun uskoni ja elämäni perusta on Jeesus, hyvä paimen. Ei minä, Tapio, ja minun tarpeeni. Jumala tietää mitä minä tarvitsen siihen, jotta voin kulkea sen tien, joka Jeesus on. Jumala tietää mitä tarvitsen että ymmärrän sen totuuden joka Jeesus on ja jumala tietää mitä tarvitsen jotta voin elää todeksi sen elämän joka Jeesus on.


by Jätä kommentti

Mitä on rukous?

osa 2. Herran Siunaus

Olen viimeaikoina nähnyt unia joihin liittyy voimakas hengellinen lataus. Tällaiset unet eivät ole itselleni jokapäiväisiä, joskaan eivät harvinaisia. Unet heijastelevat luonnollisesti elettyä elämää eivätkä siksi ole välttämättä ns. sanaa Herralta. Kuitenkaan niitä ei pidä vähätellä hengellisessä mielessä. Meillä länsimaisilla kristityillä on omituinen tarve rationalisoida asioita ja suodattaa kaikki jonkinlaisen logiikka suodattimen läpi. Emme anna tilaa sille mahdollisuudelle, että jokin voisi olla Jumalan toimintaa ellei se täytä todellisen ihmeen tunnusmerkejä. Tämä taas saa jotkut kristityt, jopa etsimään ja jahtaamaan ihmeitä ja tunnusmerkkejä vaikka niitä on tarjolla ihan lähellä. Meiltä jää huomaamatta, että Jumalan luomina ja Jumalan maailmassa jo elämä ja se että ihminen voi löytää tämän kaoottisen maailman keskeltä Jeesuksen, on valtava ihme. Emme ymmärrä, että kaikki on yhtäaikaa ihmettä ja arkista. Siksi minulle nuo unet ovat Jumalan toimintaa ja lohdutusta, vaikka niissä ei mitään viestiä tai merkkiä olisikaan. Ne ovat jälkikaikuja siitä, että olen voinut elää Jumalan mieleistä elämää ja tutkinut sanaa pohtien sen merkitystä. Nuo ajatukset pulpahtelevat sitten uniin. Mielestäni siis ihan tavoiteltava asia.

Viime yön unessa kiersin nokikolarina taloissa ja pöllähdin tautivuoteella olevan hauraan miehen luo. Tuo iäkäs mies luuli poikansa tulleen ja hänen silmänsä kirkastuivat mutta kuullessaan todellisen asiani, miehen katse sammui. Unessa tajusin mitä oli tehtävä ja kysyin voisinko siunata ja rukoilla hänen puolestaan, silloin kirkkaus palasi hänen katseeseensa ja myös hänen poikansa ilmestyi paikalle. Jotenkin en osannut lukea kunnolla Herran siunausta, mutta isä ja poika jatkoivat sitä ja näin kompastellen luimme sen yhdessä. Herättyäni pohdin tuota omituista unta ja tajusin, että kyse ei ole siitä osammeko jonkin asian ulkoa vaan siitä että olin tehnyt oikean valinnan ja aloittanut siunaamisen. Sisältö oli tärkeämpi kuin ulkoinen muoto. Unen sisältämä tunnelma oli pyhän täyttämää ja itse taidan olla niin kovapäinen, että Jumala käyttää unea antamaan kokemuksen Pyhästä Hengestä. Ovatko nuo nyt niitä pyhiä unia? Tiedä häntä.

Herran siunaus on rukouselämämme kulmakiviä. Jumalan siunaus on mielestäni sellainen asia, jota meidän tulisi tavoitella elämäämme. Se on perustermistöä silloin kun etsimme Jumalan kasvoja ja käännymme Jumalan puoleen. Parannuksen teko on hakeutumista myös Jumalan siunauksen piiriin. Parannus johtaa meidät Jumalan lapseuteen, joka on hänen siunaustaan täynnä. Vanhan Testamentin yksi Jumalan siunauksen monumetti oli Temppeli, joka kertoi Jumalan asuinsijasta kansansa keskellä. Uusi testamentti taas kertoo, Jeesukseen uskovasta Jumalan asuinsijana. Jumalan lapsen tulisi siis olla Jumalan siunauksen lähde! Johanneksen evankeliumissa Jeesus huutaa temppelissä Lehtimaja-juhlan keskellä ( Joh. 7:37) Jos jonkun on jano tulkoon minun luokseni ja juokoon. Joka uskoo minuun hänen sisimmästään kumpuaa elävän veden lähteet. Jeesus viittaa tässä Pyhään Henkeen jonka hänen seuraajansa tulevat saamaan. Kuulostaa kovalta vaatimukselta, mutta ei se ole sitä, sillä tässä Pyhä Henki toimii ja hän vuodattaa kauttamme Jumalan Henkeä toisille ihmisille. Eihän Jerusalemin temppelin kivimuurit ketään siunannut vaan Jumala sen kautta. Samoin en minä saa aikaan siunausta vaaan minussa vaikuttava Pyhä Henki eli Jumala. Minä ikäänkuin tuon sen paikalle ja alan siunaamaan ja Jumala toimii.

Olen huomannut, että liikkuessani kuntopoluilla ja laduilla on helppo jututtaa siellää liikkuvia ihmisiä. Kun pääsee jutunjuuresta kiinni on lopuksi melko luontevaa toivottaa ihmiselle Jumalan siunausta. Kukaan ei vielä ole suuttunut tai torjunut Siunausta vaan tavallisesti saan vastaan ilahtuneen vastatoivotuksen. Varsinkin ikäihmiset ovat hyvin avoimia tälle. Ja kun uskomme todelliseen Jumalaan, niin voimme olla varmoja, että jotain tapahtuu aina. Jokin liikahtaa aina ihmisen sisällä kun häntä siunataan.

Hengellisissä tilaisuuksissa luettu Herran siunaus on yhteisöllinen tapahtuma, jossa Jumala toimii seurakunnan keskellä. Silloin uskossa otamme vastaan Jumalan hyvyyttä elämäämme. Itselleni se merkitsee ennen kaikkea rauhaa sydämeen. Ehkä vahvimpia Jumalan läsnäolon kokemuksia itselläni on tilanteet, jossa itseäni on siunattu kättenpäälle panemalla. Tiedän jopa tällaisia tilanteita, joissa ihmisiä on parantunut tällaisten kohtaamisten jälkeen. Emme koskaan voi tietää millaista siunausta Jumala haluaa antaa.

Eilen illalla, kun vein poikaani Jyväskylään olimme törmätä tielle nousseeseen hirveen. Paniikkijarrutus sai hirven pysähtymään ja kääntymään takaisin vastaan tulevan kaistalle ja näin vältimme varman törmäyksen. Pimeällä tiellä hirvi näkyi vasta kun olimme melkein kohdalla. Jumala halusi varjella ja siunata meitä tällä tavalla. Jumakan siunaus on myös varjelusta ja suojelua.

Herran siunaus on ennenkaikkea Jumalan läsnäoloa ihmisen elämässä ja meiltä salatulla tavalla sen lukeminen tuo Jumalan Pyhän Hengen kautta siihen hetkeen. Me ikäänkuin annamme Jumalalle luvat tulla vaikuttamaan niitä asioita elämäämme, joita hän sillä hetkellä näkee parhaakseen tehdä.

Herra siunatkoon sinua

ja varjelkoon sinua;

Herra valistakoon kasvonsa sinulle

ja olkoon sinulle armollinen;

Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi

ja antakoon sinulle rauhan.


by 3 kommenttia

Mitä on rukous?

Osa 1.

Kulunut viikko on ollut pitkä ja rankka vaikkakin hyvin antoisa. Olen istunut tietokoneen äärellä tunti tolkulla ja ollut yhteydessä luokkani niihin vanhempiin, jotka halusivat lapsensa vanhempainvartin etäyhteydellä. Moni halusi myös tavata ihan livenä ja niin olemme töröttäneet luokassa monena iltana maskien ja turvavälien kanssa myöhäiseen iltaa asti, koska koulupäivien aikaan ei koulun ulkopuolisilla ole ollut asiaa koulun tiloihin. Lisäksi osallistunut erillaisiin tapaamisiin etäyhteyksien kautta. Pari päivää sitten olin Matikaisen Mikon lähettäjäpiirin etätapaamisessa. Mikko kertoili kuulumisiaan ja myös piti pienen opetuksen yhteydestä ja asenteista. En halua sitä tähän referoida vaan sanoa lyhyesti, että asenteella itseensä, lähimmäiseen ja Jumalaan on väliä ja suuntautuminen Jumalaan pitää yhteydet kohdallaan kaikkiin. Kun elämämme lähde pulppuaa yhteydestä Jeesukseen, pysyy elämässämme suhteet kunnossa.

Mistä on siis kysymys. Miten rukous kuuluu tähän?

Rukous on yhteydenpitoa Jeesukseen ja yhteydenpito on jokaisen suhteen perusta. Kun olen jutellut oppilaiden vanhempien kanssa, olen oppinut samalla paljon oppilaistani. Tänään kun lähes kaikkien huoltajien ja oppilaiden kanssa juteltu, huomasin, että luokan ilmapiiri on parantunut entisestään. Lapset saivat vahvistuksen omalle yhteydelleen opeen kun saimme olla hetken yhdessä vanhempien kanssa. Lapset saivat kokemuksen siitä, että heille tärkeät aikuiset kulkevat samaan suuntaan ja ovat samanmielisiä heitä koskevissa asioista. Samalla he saivat kokemuksen siitä, että heidät on huomattu ja otetaan tosissaan. He kokevat olevansa tärkeitä.

No mitä Jumala tähän sitten kuuluu tai rukous. Ajattelen, että yhteys Jeesukseen ja se, että hän saa kasvaa minun elämäässäni synnyttäen Jumalan mieleisiä asioita, heijastuu siihen millainen olen opettajana ja kasvattajana. Etäyhteydet toisiin uskoviin ja heidän kanssaan pidetyt rukoushetket ovat tuoneet uusia tuttavuuksia ja yhteyksiä vahvistaen omaa identiteettiäni Jumalan lapsena, joka on ollut aika häilyvä korona aikana. Tähän liittyy vielä se, että parin vuoden ajan olemme pienellä opettaja porukalla rukoilleet koulumme puolesta joka torstai-aamu ja sen vaikutus alkaa omalla tavallaan näkyä omissa asenteissani. Rukousyhteys on parantanut myös koulumme ilmapiiriä. Yhdessä siunaaminen vaikuttaa niin meihin itseemme kuin myös koko kouluun.

Tämä kaikki kertoo siitä mitä rukous oikeasti on. Ajattelemme tavallisesti, että se on meidän puhettamme Jumalalle ja Jumala vastaa sitten aikanaan tai sitten Raamatussa. Itse koen että rukouksessa Jumala puhuu suoraan minun elämääni. Jumala vaikuttaa heti kun suuntaan ajatukseni häneen ja alan rukoilla. Se on kuin valoon astumista pimeydestä. Rukous on yksityiselle ihmiselle Jumalan tahdon etsimistä omaan elämään. Se korostuu erityisesti kun joudumme koettelemuksiin tai kiusauksiin. Silloin Jumala erityisesti odottaa rukouksiamme, jotta hän voisi auttaa ja samalla kasvattaa meitä. Jumala ei koettele meitä tuhotakseen vaan vahvistaakseen.

Itselleni rukous on sitä, että vien koko ajan asiani hänen eteensä, ne vaikeat ja pimeätkin puoleni itsestäni. Koska jos jäisin kahden vanhan luonnollisen minäni kanssa joutuisin varsin nopeasti eksyksiin ja pimeään. Eli yksi rukouksen muoto on mielestäni se, että ikäänkuin jaamme ajatuksemme Jumalan kanssa. Tiedostamme, että hän lukee meitä kuin avointa kirjaa. Tällainen tapa elää ikäänkuin rukouksessa takaa myös sen etten ole koskaan yksin.


by Jätä kommentti

Supersankarirummutusta – muistikuvia New Winesta 2

NWdjembeAloituspäivän ilta New Wine -tapahtumassa oli jo pimennyt. Olin laulanut ääneni miltei käheäksi iltatilaisuudessa. NW:ssa minun tekee usein mieli myös soittamaan. Kun on hyvä meno, olisi kiva itsekin kolistella jotakin. Laulaminenkin NW:ssa, yhdessä ison porukan kanssa on tosi hienoa, mutta soittamaan… No, ehkä jonakin päivänä tarvitsevat tuuraajaa basson varteen tai djembeen. Kitaran kanssa en niin suurelle seurakunnalle ala.

Myöhemmin illalla vaihtelin puolivillaisia viestejä ystävän kanssa Facessa. Vaikka en ollut näpytellyt ystävälleni soittohaaveista yhtään mitään, ystävältäni kolahti viesti: ”Maria sanoi, että sillä on djembekin mukana ihan sinua varten, joten tervemenoa musisoimaan huomenna klo 10.30.”

Harkitsin asiaa vajaat kaksi sekuntia. Kyllähän sitä aina silloin tällöin tulee tilaisuuksia soitella eri seurakunnissa, mutta että New Winessä! Eikä edes tavallisen juhlakansan kanssa vaan Sankarien ja vieläpä Supersankarien kanssa. ”Joo, tulen minä.”

Seuraavana aamuna olin siis djemben kanssa ison muksuryhmän – pitkälti yli sadan alakouluikäisen – edessä. En onneksi yksin niin jännään paikkaan joutunut. Oli kolmen hengen orkesteri, ja parina seuraavana aamuna meitä oli jopa kaksi perkussioiden soittajaa.

Aikuisten aamuohjelmasta alkoivat laulut raikua. Mietin, jyrääköhän ison teltan äänentoisto meidät ja muksut kokonaan. On surullista, jos lasten laulu hukkuu naapurien ylistykseen. No, aloitettiin lasten kanssa vähän myöhässä. Sankarit ja Supersankarit olivat mukana ensimmäisestä tahdista lähtien. Oletteko koskaan kuulleet, millainen ääni lähtee, kun tusina tusinaa lasta avaa suunsa – ihan ilman äänentoistoa? Harvatukkaisen rumpalin ponnarikin hulmuaa semmoisen äänen voimasta.

New Winen ylistykset ovat olleet minulle tärkeitä. On voinut laulaa niin kovaa kuin sielu sietää – tai tarvitsee. Ehkä minun piti todellakin harkita se vajaat kaksi sekuntia ennen kuin päätin alkaa supersankarirummuttamaan. Hetkeäkään en katunut.

Pakkohan minun on vähän hengellistää tätä soittohommaa. En minä ollut edes rukoillut, että pääsisin soittamaan NW:ssä. Mutta luulenpa, että Isä Taivainen tiesi toiveeni. Ja vastasi sitten juuri Hänelle ominaisella tavalla. Yllättävästi. Ei isolle lavalle vaan minulle oikealle lavalle. Ja kyseessähän ei siis ollut rukousvastaus vaan haavevastaus.

Taidanpa tässä siis alkaa ankarasti haaveilla, että olisipa mukavaa bassotella alkavan syksyn mittaan. Raportoin aikanaan, tuliko haavevastausta. Eläköön supersankaribassottelu!


by Jätä kommentti

New Wine 2016, Blogitaivas rukoilee

OLYMPUS DIGITAL CAMERAAikaisempina vuosina, jolloin olen osallistunut NW-kesäjuhliin on saanut sateenvarjo jäädä aina mökkiin, tänään kuitenkin taivas aukeni ja vettä työntää edellisvuosienkin edestä. Kuitenkin pääteltan uumenissa oli kuivaa. Ihmisten yhteys ja läheisyys lämmitti niin sielua ja ruumista. Tapahtuman yksi vahvuus onkin elävä ja välitön yhteys ihmisten kesken. Kukaan ei kysele mihin kirkkokuntaan tai yhteisöön kukin kuuluu. Kukaan ei kyseenlaista toisen opillisia ajatuksia tai teologiaa. Kaiken keskiössä on Jeesus, Isä ja Pyhä Henki. Kaikkialla näkyy ihmisiä jotka rukoilevat toistensa puolesta, lohdutuksen kyyneleitä ja rajatonta riemua.

Illan opetuksessa Jukka Jämsen pohti millaisia tarinoita sielumme janoaa, jotta elämämme saisi sisältöä ja jopa merkitystä. Millainen on tarinan kaari, jossa totuus on läsnä, kun jokaisen elämä kuitenkin päättyy kuolemaan. Kristityn tarinalle elämä on vasta alkudialogi Jumalan kanssa. Tarina Jeesuksesta on meille totta. Eilen itse pohdin omaa eksymistäni metsään ja Jukka antoi pontta tälle pohdinnalleni sillä, että tarinassamme on sääntöjä ja jarruja, jotta elämmämme olisi turvallista ja emme vahingottaisi toisiamme. Kymmenen käskyä suojelevat meitä toisiltamme ja itseämme niin että joudumme turvautumaan Jeesukseen. Millainen olisikaan tarinamme ilman Jeesusta.

Iltapäivällä osallistuin kanavaan, jossa aiheena oli sairaiden puolesta rukoileminen.  Miksi meille seurakunnissa on niin vaikea toteuttaa tätä niin syvästi inhimillistä tarvetta. Miksi epäröimme ottaa vastaan Jeesuksen suoraa kehoitusta ”parantakaa sairaat”?  Itseäni puhuttelee Luukaan evankeliumin 10.luku, jossa Jeesus lähettää opetuslapset matkaan  antaen heille voiman parantaa kaikki sairaat.  Jeesus mallintaa systemaattisesti meille millaista on kun Jumalan valtakunta tulee lähelle.

Jumala koskettaa ihmistä rukouksessa ja lohduttaa vaikka parantumista ei tapahtuisikaan. Se että pelkäämme ylilyöntejä tarkoittaa vain sitä, että aiheesta on opettettava entistä pontevammin.

Päivä oli täynnä rukousta jo pelkästään aamun surullisten uutisten takia. Itselleni tärkein juttu tänään oli rukoushetki Blogitaivaan kirjoittajien, Juhan ja Mariannen kanssa. Saimme vaihtaa ajatuksia kirjoittamisesta ja rukoilla sivun kirjoittajien ja lukijoiden puolesta. Vaikka koimme, että erilaisuus on rikkautta niin se, että jaamme saman näyn Kristittyjen yhteydestä on tärkeää. On puhuttava siitä mikä yhdistää, ei siitä mikä erottaa. Haastankin sinutkin rukoilemaan yhteyden puolesta.

Kesäjuhlan kolmas päivä on ollut Armon päivä. Taivaanvaltakunta on auki ja ylösnoussut Herra elää!


by 4 kommenttia

Jeesuksen kanssa kahvilassa

WP_20140412_002

– Minä tarvitsisin ystäviä. Muuten muutun lopullisesti erakoksi, murehtii ystävä. Kahvilassa, kuinkas muuten.
Katson häneen. Kaveri on tosissaan. Huolissaan.
– Otan rukouslistalle, älä murehdi.

Toisinaan sydämeen tulee suuri varmuus: Tämä homma hoituu rukoilemalla. Siihen saattaa muutama kuukausi mennä, mutta varma on aina varma. Se on mysteeri. Kun uskonikaan ei ole kovin suuri.

Markku Sarento puhui sunnuntaina Liedossa suhteestaan rukoukseen. Ennen hän ajatteli, että rukous toimii vähän niin kuin limsa-automaatti. Kolikko sisään ja painallus napista. Vastaus kolahtaa jos kolahtaa, joskus jopa sen makuinen kuin tilasi. Nyttemmin Markun ajatukset rukouksesta kuulemma ovat vähän kehittyneet.

Itse sorrun toisinaan ajattelemaan, että rukous on kuin pankkikortti. Vastaus tulee, jos tilillä on katetta. Toinen versio rukouksesta, johon voisin langeta, olisi ehkä luottokorttirukous. Rukoile nyt, lasku tulee aikanaan.

Viime aikoina olen huomannut, että rukous toimii toisin. Rukous vain toimii. Riippumatta sattuuko uskoni juuri olemaan kuivettuneen mustapippurin kokoinen vai kuin mehukas appelsiini. Rukous vain toimii. Toisinaan.

Aina se ei toimi. Vaikka kuinka rukoiltiin, potilas menehtyi. Vaikka kuinka rukoiltiin, kaveri on vielä työttömänä. Se on mystistä.

Sekoittelen rooibospussia teelasissa. Mietin, ajatteleeko ystäväni, että suhtaudun hänen ongelmaansa liian kevyesti. ”Just a moment, hoituu kyllä.” No, juttelemme murheesta laajemminkin. Kahvilavertaistuki tuntuu olevan päivän sana. Keltainen bussi lähtee pysäkiltä ikkunan takana.

Minun rukouslistallani on muutamia asioita. Ei monta. Olen viime viikkoina pohtinut tuota varmuuden aspektia. Mistä johtuu, että toisten rukousaiheiden kanssa varmuus puuttuu. Toisten aiheiden kanssa taas uskaltaa sanoa, että älä murehdi, asiasi on vireillä. Sellaisia aiheita ottaa mielellään kannettavakseen.

Olen oikein iloinen, kun saan rukoilla jollekin seurakuntayhteyttä tai ystäviä. Voisiko olla niin, että joillakin ihmisillä on vaikka sairaiden puolesta rukoilemisen armolahja. Minun lahjani olisi sosiaalisten suhteiden puolesta rukoileminen.

Jeesus yllytti pyytämään asioita: ”mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa”. Toisessa kohdassa hän vielä kehottaa rukoilijaa uskomaan jo asian saaneensa. Ihan noin helpolta homma ei käytännössä kuitenkaan tunnu.

Pikemminkin tähän tuntuu olevan sovellettavissa toinen kohta. Siteeraan sitä vähän pidemmästi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.  Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Minusta tuntuu, että ”minun luokseni tulemista” on nykymaailmassa juuri vaikka kahvilassa keskustelu. Missä kaksi tai kolme ovat koolla hänen nimessään, hän on mukana.

Eihän me kahvilassa istuttu minkään uskonnollisen kaavan mukaisesti. Juteltiin siinä vain ja viskeltiin kuormistamme kiviä kahvilan lattialle. Lupauksensa mukaan Jeesus istuskeli siinä ja kuunteli. Ja myös minä kuuntelin ystävääni. Mietin, että hänen asiansa otan mielelläni kevyeksi kantamukseksi.

Tämä blogi on käsitellyt lähinnä pyyntörukouksia. Ne mielletään usein kolikoiden pistämiseksi limsa-automaattiin tai luottokortin vinguttamisena. Kuitenkin pyyntörukouksetkin kääntyivät nyt Jumalan läsnäoloon, Jeesukseen kahvilan pöydässä.

Yksi kysymys tässä vielä jää auki. Miten rukous oikeasti toimii? Se on mystistä.


by 6 kommenttia

Mittatilausrukous

WP_20150220_015– Mä en muuten ole syönyt laskiaispullaa varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, huomasi ystävä kahvilan kassalla. – Onko näitä erilaisia?

Ystävän nykyisillä kotikonnuilla Etelä-Saksassa laskiaispullakulttuuri ei voi yhtä hyvin kuin Suomessa. Selvittelin siis hänelle muutamalla harvalla sanankäänteellä täytteiden erot. Täytteiden oikeaoppisuudesta vuosittain käytävää teologista kamppailua en valottanut.

Kahvilassa oli pääasiassa mummoikäistä porukkaa. Pappaikäisiäkin oli pari. Mekin mahduimme istumaan salin yhteen soppeen. Marilyn ja James Dean ryhdistäytyivät kehyksissään ja alkoivat kuunnella juttujamme. Keskustelimme vähän syvällisempiä ja vähän arkisempia asioita, semmoisia mitä helsinkiläisessä kahvilassa voi ääneen puhua. Siis melkein vaikka mitä, tärkeitä asioita.

Laskiaispullat katosivat. Hiljalleen takaraivostani alkoi kuulua rahinaa. Rahina muuttui sanoiksi, joita olinkin jo odottanut: ”Sä voisit rukoilla ystäväsi puolesta.” Tuuppasin sanat jonnekin oikean korvan tietämille, mutta siellä niiden kaiku vain voimistui.

– Piipahdettaisko tossa Vanhassakirkossa ennen kuin mun bussi lähtee? kysäisin lopulta muina miehinä.

Tulkitsin ystävän vastauksen myönteiseksi. Ehdotus ei ehkä ollut hänelle järisyttävä yllätys. Hengelliset asiat olivat olleet laskiaispullien ääressä esillä. Aiemmista keskusteluista olin päätellyt, että hän ehkä jopa odottaa, että rukoilisin hänen puolestaan. Ei ehkä olettanut mutta odotti.

En tajua, miksi lähdimme liikkeelle aivan liian aikaisin. Huolestuin. Vaikka koin rukouksen tärkeäksi, en taatusti pystyisi rukoilemaan kolmea varttia kenenkään puolesta! ”Hei, rauhoitu”, komensin itseäni. ”Eihän koko aikaa tarvitse rukoilla!”

Vanhakirkkopa oli aito suomalainen luterilainen kirkko. Arki-iltapäivänä kuuden kieppeissä temppelin ikkunat olivat sysipimeät. Sinne emme siis menneet.

Lähdimme taivaltamaan katuja. Ne veivät jotenkin vahingossa Senaatintorille. Taivas oli tummansininen, ja tummempaa maisemassa olivat vain Suurkirkon pimeät ikkunat. En osannut päättää harmittiko minua ankarasti vai olinko huojentunut. Rukoukset julkisessa tilassa eivät ole erikoisalaani. Varsinkaan jos ympärillä parveilee japanilaisia turisteja. Mutta kyllä ystäväni olisi pienen rukouksen ansainnut.

Kävely jatkui kohti linja-autoni lähtöpaikkaa Mannerheimintiellä. Juttelu jatkui ja matka pysäkille lyheni. Vaikka rukous jännitti minua, myös harmistus
iski. Tämä homma menee nyt aivan mönkään! Kuka kumma rukoilee ystävän puolesta, jos en minä nyt.

Kun olimme jo melkein bussipysäkillä, aikaa oli vielä rahtunen.

– Kävellään vielä pieni mutka, ehdotin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se mutka voisi olla. Vain viisi askelta ehdotukseni jälkeen tajusin: Kampin kappeli. Se on auki. Sinne!

Sinne mentiin. Sisällä oli pari ulkomaalaista, toisella hassu karvahattu. Istuimme aika eteen. Katselimme alttaria kohti. Takanamme joku tuli, joku meni.

– Täällä on risti, huomasin. Kynttiläkin paloi. Katse kuitenkin nousi katonrajaan, siellä oli enemmän valoa.

Äkkiä tajusin, että kappelissa ei juuri nyt ole ketään muita. Ei voi olla totta. Taivaan Isä järjesti tämän. Tässä on täsmälleen sopivasti aikaa. Tässä on täsmälleen sopivasti rauhaa.

Itse asiassa koko rukoilemisesta ei ollut puhuttu sanaakaan. Ehdotin rukousta. Ystävä nyökkäsi.

– Voinko mä laskea käden sun olkapäälle?
Ystävä nyökkäsi uudelleen.

Rukoilin hiljaiseen ääneen Kampin kappelissa sellaisia asioita, joista oli ollut puhetta tänään ja aiemmin. Rukoilin hiljaa selvällä suomen kielellä. Ehkä siinä meni alle minuutti. Ehkä puolitoista.

– Aamen.

Samassa ovi kävi ja pari turistia tuli sisään.

Kohta istuin linja-autossa. Oivalsin, että lyhyt rukous oli yksi elämäni merkityksellisimpiä rukouksia: Sen oli Jumala järjestänyt. Mittatilaustyönä.

 


by 6 kommenttia

Pyhä ehtoohetki

Hengellisessä tilaisuudessa oli pari tuttavapariskuntaa, yksi lapsonen ja yksi minulle tuntemattomampi kaveri. Tapahtumapaikkana oli nukkavieru kellarihuone. Koska puhuimme englantia, en tietenkään voi olla varma, mitä kaikki puhuivat. Sen ymmärsin, että ensin muutamat kertoivat olleensa kaduilla rukoilemassa ihmisten puolesta.

– Hei, saadaanko me rukoilla sun puolesta.
– Äää, eee, mjoo, no okei.
– Onko sulla joku vaiva, jonka parantumiseksi me voitaisiin rukoilla.
– Ei.
– Ai jaa, no onko sulla jotain murheita?
– Ei.
– Jaa, no voi että… Mitäs me sitten rukoillaan?
– En mä vaan tiedä. Te ehdotitte.
– No jos sitten rukoillaan muuten vaan.

Kaikilla oli hauskaa, kun ruodittiin hengellisiä katutaisteluja.

Sitten alettiin soittaa ja laulaa. Ylistämiseksi sitä kutsutaan. Laulu kaikui kellarihuoneen seinissä. Yksi kaveri soitti kitaraa, toinen bongoja ja minulla oli conga. Ajauduin soittaessani äärimmäisen rauhallisuuden ja hurjan jännityksen sekasotkuun. Minä en ehkä osaa hiljentyä pitkäjänteisesti muuta kuin soittamalla. (Niin niin, näsäviisaat, ei sitä välttämättä voi hiljentymiseksi kutsua!) Mutta siinä minä istuin congan kanssa ja kolistelin. Ylistys-rukous-rummuttellesani vilkuilin välillä bongistia. Hän se on semmoinen ammattilainen. Välillä hän rummutti. Välillä menimme ihan samassa rytmissäkin. Välillä hän hautasi kasvonsa käsiinsä. ”No niin, nyt minä taas kolistelin niin pieleen, että tuota alkoi itkettää”, murehdin minä.

Toisaalta on mahdollista, että kaveri myös rukoili välillä. Hengellisessä tilaisuudessa kun oltiin.

Mutta mistäs minä sen tiedän?

No, rummutin taas vähän ja ehdin taas rauhoittuakin. Kuuntelin muitakin. Kitaristi on tosi hyvä. Puhumattakaan läsnäolleesta naisväestä, joka laulaa vain vähän paremmin kuin oikeat enkelit. Tällä porukalla on soitettu ja laulettu ja rukoiltu ennenkin.

Sitten yllätti ehtoollinen. En tiedä, miten tilanteeseen päädyttiin, mutta äkkiä kitaristi ojensi eteeni pienen puunpalan päällä murretun ehtoollisleivän. Kyllä, ehtoollisleipä oli justiinsa sitä miltä se näyttikin. Jeesus ei ehkä sanonut: ”Tämä piparkakku on minun ruumiini. Ottakaa ja syökää.” Mutta piparkakku siinä oli ja sitä minä otin. Ja koska kellari oli Kristillisen raittiusseuran talon kellari, viininä oli mehua. Sekoitussuhde 1 + 7.

En usko, että meidän kellariehtoollisemme oli yhtään vähemmän ehtoollinen kuin missä tahansa kirkossa nautittava ehtoollinen.

Istuttiin vielä siinä. Äkkiä kuulin bongistin äänen:
– Saanko mä siunata sua?
– Äää, muavai, mjoo, no joo.

Kömmin seisomaan. Siinä olin, kädet taskussa ja silmät kiinni. Kaveri rukoili puolestani. Olen Jumalan rakas poika. Jumala pitää luovuudestani. Jumala pitää koko ajan minua kädestä. Niin minulle rukoiltiin. Tuntui niin hyvältä, ettei moni ymmärräkään.

Ja ehkei se sitten ollut hirmukiukkuinen minun rytmisistä kokeiluistanikaan. Siis bongisti, eikä varmaan Jumalakaan.

WP_20150115_008


by 11 kommenttia

Rukouksen karttelua rannalla – Best of New Wine part 3  

WP_20140712_029

New Winen lopputilaisuuden viimeinen laulu oli juuri vaiennut. Oma perheeni oli mennyt hyytävään veteen uimaan, minä puolestani en. Laskeuduin kuitenkin rantaan kädet tukevasti taskuissa. Puun alla istui toinen perhe, jota en oikein tuntenut, muutaman sanan olin vaihtanut perheen äidin kanssa, isää moikannut yhden käsipäivään verran. Mutta New Winessa kun oltiin, niin kävelin heidän luokseen.

Perheen isä kertoi ensi töikseen minulle kenkkumaisesta vaivastaan. Ihan tuosta vaan, tuntemattomalle ihmiselle. Sanoin siihen jotain miesmäisen empaattista, kuten ”no voi” tai ”auts” tai vastaavaa, ja istuin perheen seuraan. Perheen kuopus, kolmivuotias tyttö tuli esittelemään kampaustaan, joka oli mennyt pörröiseksi. Tyttö istahti syliini eikä minun auttanut muuta kuin alkaa letityshommiin.

Juteltiin ison pajun alla niitä, näitä. ”Ai, olet siellä hommissa; tunnetko sitä ja sitä ihmistä. No kappas, että sielläkin olette asuneet ja me asutaan nyt siinä ihan lähellä, alle sadan kilometrin päässä. On muuten ollut tosi hyvä New Wine, parhaita ikinä.”

Jutellessa takaraivoni oikeassa neljänneksessä raksutti koko ajan. Tuon kaverin puolesta pitäisi rukoilla. Täällä sitä ollaan New Winessa. Moni on saanut apua vaivoihinsa rukouksen voimalla. Nyt olisi minunkin tilaisuuteni edes yrittää auttaa tätä miestä. Mutta kuulin ääneni puhuvan koko ajan jotain arkipäiväistä. Ei vaan tullut suustani ulos ehdotusta, että josko nyt kuitenkin rukoiltaisiin se sun vaiva tuonne järven syvimpään kolkkaan asti.

Perhe alkoi keräillä lapsiaan ja rantakamppeitaan kasaan. Oli aika jättää Himos ja suunnata kohti kotia. Katselin vähän matkan päähän. Oma perheeni oli vielä pulikoimassa. Tilanne oli pääsemässä ihan kokonaan hanskastani.

”On muuten ollut tosi hyvä New Wine, parhaita ikinä.” Mitä ihmettä se tarkoittaa, jos en kykene sen vertaa heittäytymään, että rukoilisin tuon kaverin puolesta? Jos kerran ollaan hengellisessä tilaisuudessa – vaikkakin puoli tuntia sitten loppuneessa – niin ei tässä nyt pitäisi olla mitään vaaraa nolata itseään.

No nyt se kaveri nousee jaloilleen. Minäkin kömmin pystyyn. Hän kääntyi jo kohti ylärinnettä.

– Parantukoon vaivasi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimessä!

Näin oivalsin itseni sanovan käsi miehen hartialla.

– Kiitos.

Tunsin itseni neroksi ja suureksi hengelliseksi sankariksi! Moikattiin ja todettiin, että nähdään. Viimeistään ensi vuonna täällä.

Sinne menivät. Jäin rannalle seisoskelemaan. Aivoni kihisivät. Ihan varmasti noin lyhyt rukous ei tehoa. Raamatussahan Jeesus nimenomaan kehottaa rukoilemaan mahdollisimman pitkästi ja täsmällisiä kaavoja noudattaen, eikös se niin mennyt. Ja aivan varmasti Raamatussa sanotaan: ”Juha Hoo, sinun rukouksiasi ei Taivahan toimistolla ainakaan kuulla.”

Tuli ehtoo ja tuli aamu, uusi lomapäivä jo kotimaisemissa. Sain tietoja rannalla kohtaamani perheen kotimatkasta.

– Kumma juttu. Siitä lähtien, kun se Juha rukoili, niin mun olo on koko ajan helpottunut.

Suunnilleen näin oli mies sanonut vaimolleen matkan edetessä.

En pomppinut riemusta, kun kuulin noista sanoista. Mutta jos en olisi näin kovin estynyt ihminen, olisin varmasti pomppinut. Kyllä, kyllä se Henki toimii ihan kenen kautta vain. Ja todellakaan rukoukseni muodosta tai mitasta muutos kaverin tilassa ei voinut johtua. Kyllä siinä oli taustalla minua Suurempi Voima.

* * *

Jo puolisen vuotta sitten kirjoitetut New Wine -kokemukset ovat luettavissa täältä:
+ Vieraanvaraisuuden armolahja
+ Äijähali


by 4 kommenttia

Nopean toiminnan kurssi.

 

Kuva

Sain eilen  puhelun suntiolta, jonka toimeen kuuluu myös seurakunnan kiinteistöistä huolehtiminen. Hän toivoi, että siirtäisimme avantouimareiden talvilaiturin pois vedestä kesälaiturin tieltä. Homma passasi aikatauluihini hyvin ja iltapäivällä löysin itseni vasaran ja työkalujen kanssa rannasta. Tykkään puuhastella yksin ja ratkoa ongelmia työmaalla. Laituri on simppeli, jään päältä pukkien päälle asennettu rakennelma, jossa on laituritikkaat ja sen yhteydessä pumppu, joka kierrättää vettä pitäen avannon sulana. Tavallisesti kevätjäät pitävät huolen, että laituri irtoaa pukeilta ja laituri on helppo vetää rannalle, mutta nyt koko hökötys seisoi tukevasti pystyssä, koska jäät sulivat paikoilleen.

Tunnin puurtamisen jälkeen laituri osineen oli rannalla ja varastoituna mutta kauimmaiset kannatin pukit töröttivät järvessä eikä niitä tavoittanut rannalta käsin. Seisoin turhautuneena rannalla ja mietin miten saisin puut irti pohjasta ja rannalle. Suuri lumikuuropilvi oli aikaisemmin  viistänyt rantaa ja ihmeekseni lumisade ei yltänyt saunarantaan asti ja kiitin siitä samalla kun etsiskelin köyttä ja uimahousuja autosta. Uikkarit olivat varasuunnitelma jos en saisi lassottua puita köydellä.

No varttitunnin kuluttua jouduin toteamaan, että en olisi elättänyt itseäni poromiehenä tai karjapaimenena, joten vein köyden takaisin autoon. Siinä kävellessäni harmittelin ettei seurakunnan vene ollut vielä rannassa. Tähyilin samalla viereiselle kirkonkylän venepaikalle, josko sielä näkyisi liikettä. Rukoilin, että Jumala lähettäsi jonkun paikalle veneineen. Veneestä olisi helppo kiskoa puut irti pohjasta ja tuoda ne maihin. Mielessäni kävi ystäväni, jonka olin nähnyt edellisenä tiistaina soutelemassa lahdella. Kun palasin rantaan näin liikettä venerannassa ja eipä aikaakaan kun vaalea soutuvene lähti tulemaan huopaamalla 200m päästä poikki lahden minua kohti. Etenemistyyli näytti hauskalta. Aivan kuin soutaja olis punnertanut istualtaan. Samalla hänella oli hyvä näkyväisyys minuun. Minä tuijotin näkyä suu auki ja en ollut uskoa silmiä kun vene jatkoi määrätietoisesti kohti. Hämmästyin kun ystäväni, jota olin ajatellut rukoillessani, moikkasi iloisesti veneestä. Mahdoin olla koominen näky tuijottaessani häntä suu auki.

Ja eipä keskustelummekaan ollut niitä tavanomaisimpia kun kysyin häneltä, että miltä tuntuu olla rukousvastaus ja vieläpä varsin nopea sellainen. Se kuulemma tuntui oikein hyvältä. Ja miksi ei tuntuisi. Pian kiskoimme yhdessä melko tiukasti pohjasaveen jumiutuneita paaluja, joiden irrottaminen olisi kylmässä vedessä seisten ollut hurja urakka.

Urakan jälkeen kaverini jatkoi souteluaan katiskoilleen ja minä jäin kiitos suussani rannalle viimeistelemään hommaani. Ei ollut vaikea kiittää Jumalaa nopeasta avun toimittamisesta. Näin jälkeenpäin tuli vain mieleeni, että miksi kaverini päätti huopailla vastarannalle luokseni eikä toisessa suunnassa olevalle katiskapaikalle. Ilmeisesti avuton olemukseni oli kiinnittänyt kaverin huomion. Pitänee kysyä kun seuraavan kerran nähdään.

Monesti rukousvastaukset tajuaa vasta jälkeen päin ja niihin saattaa kulua pitkiäkin aikoja. Mutta näköjään tarpeen tullen vastauksen saamisen menee viisi minuuttia ja vastaukset ovat silloin tarkkoja ja konkreettisia. Jään tämän jälkeen miettimään, että miksi en enemmän pyydä apua ja turvaa Jumalaan jokapäiväisissä vaivoissani ja askareissani, kun Jumala toimii jopa jarruna hölmöilyilleni. Ilman tuota kaverin venettä pötköttelisin nyt luultavasti vilustuneena ja kipeänä sängynpohjalla, enkä kirjoittamassa tätä juttua Blogitaivaalle.

Rukouselämä ei ole erillistä toimintaa suhteessa muuhun elämään vaan se on lähtökohta kaikelle ja sen keskiössä on usko Jumalaan ja hänen tahtoonsa. Meidän ei tule sijoittaa munia moneen koriin vaan yhteen koriin eli meidän ei tule hajottaa elämäämme palasiin, joista usko on vain yksi osa vaan meidän tulee satsata kaikki Jumalan varaan ja luottaa että Hän toimii. Hän toimii vaikka uskomme olisi heikkoa ja vaelluksemme omasta mielestämme kelvotonta ja hataraa. Oikeastaan vasta silloin Jumala pääseekin osoittamaan voimansa, kun me sitä vähiten odotamme.