Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Tag Archives: ylistys


by 3 kommenttia

Ei mua kuitenkaan kukaan kuule

BasistiMuutama vuosi sitten pyysivät minua soittamaan bassoa Kansanlähetyspäivien housebändiin. Meninhän minä, kun pyydettiin. Ja hauskaa oli. Minullakin. Välillä. Basson kanssa minulla oli välillä erimielisyyksiä, kun se päästeli vääriä ääniä. Koska bändikaverit eivät heittäneet minua treeneistä pihalle, niin leikki oli kestettävä leikki loppuun asti. Yleisöäkin meillä oli. Välillä pari tuhatta.

Päätin sitten, että en stressaa soittamistani. Pääasia on, että on kivaa. Ja bassonsoittohan on kivaa. Pitkälle pärjää sillä, että heiluttaa kummastakin kädestä yhtä sormea. Välillä ne heilutuksen tosin menivät viitteellisesti vähän sinnesuntännepäin. Kukaan yleisöstä ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Olo oli välillä ihan vapautunut. Ei mua kuitenkaan kukaan kuule!

Kun en itsekään välillä paljon soittoani kuullut, mitä nyt vähän monitoreista.

Onneksi totuus valkenee joskus vasta, kun kaikki on onnellisesti ohi. Kansanlähetyspäivät päättyivät ja housebändikin sai kiitoksia osakseen. Alettiin purkaa äänentoistolaitteita.
Montakohan kertaa oli kiivennyt lavalle?
Montakohan kertaa oli kulkenut lavan edestä?
Kymmeniä kertoja.
Enkä ollut huomannut niitä. Ne olivat kooltaan metrin kanttiinsa ja korkeudeltaan yli puoli metriä. Ne olivat subwoofereita. Juuri niitä vempeleitä, jotka vahvistavat basson äänen. Niitä taisi olla suunnilleen kahdeksan.

Niinpä, eihän mua kuitenkaan kukaan kuule.

Siinä kohtaa minulle jäi vain toivo. Ehkä oli kuitenkin osunut oikeisiin ääniin kohtuullisen usein. Kaikki tuhannet ihmiset olivat kyllä kuulleet jokaisen sormenliikkeeni. Kaikkien niiden kahden sormen. Ehkä kaikki oli mennyt hyvin. Kun siis kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Ja bändikaveritkin puhuivat minulle.

Kuinka paljon elämässä mahtaa tapahtua tällaista? Teemme jotain ja toivomme, että kukaan ei kuitenkaan huomaa. Ei nyt tullut ihan maailman paras teksti, mutta ehkä kukaan ei edes lue sitä. Tuli sanottua pöljästi, mutta ehkä kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

Tai toisin päin. Tein semmoisia asioita, joita en oikeastaan edes huomannut tekeväni. Avasin oven ja päästin takanani taapertavan yksin tein sisään kaksine ostoskasseineen. Hymyilin vain vastaantulijalle. Sanoin sittenkin jotain ihan fiksua.

Ehkä joku sittenkin kuuli, vaikka en itse huomannut.

* * *

Piirustus: naskalis.com
Toinen teksti KL-päiviltä: Multi-instrumentalismia Kansanlähetyspaivillä

 

 


by 1 kommentti

#nwhimos2018 Tanssijan nurkkauksesta

Tanssi alkaa jossain siellä missä sanat loppuvat tai eivät ikinä alkaneetkaan. Muotoutumattomissa, syvemmällä. 

 

37622671_10156509426727856_8542063762692112384_n

New wine -päivän aamu on jo kuuma. Solmin tossunnauhoja ison teltan takakulmassa kun ensimmäiset sävelet nousevat. Nousen, pysähdyn tunnustelemaan seurakunnan sydäntä kun se yhdessä kääntyy Jumalan eteen. Huomenta Isä, tässä me taas ja edelleen ollaan. Laulu alkaa varovaisena, nostan käden. Sinä olet suurempi, sen tunnustan, siihen taivun. Kiitos lähtee haparoiden, aamun ensimmäiset hitaat tanssiaskeleet alkavat sulattaa kehon jäykkyyttä, kääntävät mielen keskipisteen pois minusta Jumalaan. Annan minän virrata Häntä kohti, linjautua Hänen asettamaansa suuntaan, luovun levottomuudesta. Tänäänkin nojaan Häneen, ojennan käteni Hänen suuntaansa. En meditoi tyhjää, päinvastoin; etsin Hänen täyteyttään. Hän on siinä heti, hipaisee, fyysisesti läsnä niin että kehoni tuntee sen jos uskaltaa myöntää. Tanssin kautta mielikin keskittyy ja rauhoittuu vaeltamasta, eksymästä minnekään, lepää vain läsnä Jeesuksessa. Kaikki minussa vastaa Hänen kosketukseensa, ilolla ja odotuksella.

 

Tänään liike nousee vaivatta syvältä, pään miettimättä, virtaa sieluni syvää kaipuuta Luojansa syliin. Hänen Pyhyytensä paino yllättää, sen alla kumarrun, painun polvilleni. Siellä minun kehoni kertoo minun mielelleni kuinka suuri Hän on, selittää mittasuhteet. Minun huoleni kutistuvat, rusentuvat mittakaavaan. Suuri olet Herra, Pyhä ja suuri! Suvereeni, rajaton! Kehooni voit antaa välähdyksen kirkkautesi häikäisystä, pyhyytesi painosta, et anna liikaa, en täysin muserru, en pelkää. Mutta kumarrun, hengästyn, häikäistyn, vakuutun, luotan.

 

Järki ei enää edes yritä selittää. Mutta kun kehoni antautuu, tunteet seuraavat. Jeesus Sinun! Kokonaan! Näin auki, näin pitkälle, näin syvään, ihan pohjaan asti, tule, en estä, en peittele. Tiedät mitä tekoa olen ja tulet silti. Pehmeänä tuulena, lempeänä värähdyksenä, rajuna aaltona, hurjana voimana, tule kuinka vaan, tee mitä tahdot, taas minä seuraan, Sinä viet. Minä yhdyn ikuiseen tanssiin, keho hengittää ikiaikaista ajatonta rytmiä, luotuna jonka sieraimiin Henki puhallettiin. Minun täytyy, kivet huutaisivat jos minä en. Verho on poistettu, hetken valtakunta on jo tässä ja nyt enkä kaipaa mitään muuta.

 

37604885_10156509424622856_8821027325995909120_nTanssi on suhde, läheisyys. Minä tanssin Herralle, Häntä varten, Hänen kunniakseen, Hän kietoo minut rakkautensa keinuun, katsoo minua, voi kuinka Hän hymyilee! Ja minä olen Hänen ilonsa. On vain tässä ja nyt mutta ei vain me kaksi vaan koko seurakunta, yhteinen sydän yhteinen mieli, Jumalan valtaistuin keskellämme. Minun tanssini seuraa yhteistä huutoamme, tekee sitä näkyväksi. Näin suuren, näin yksimielisen joukon keskellä ylistyksen pyörre on vahva, tanssini nousee kun kohotamme äänemme. Ja hengessäni tunnen mitä Henki on tekemässä, liityn siihen mitä Hän tekee seurakuntansa keskellä. Kun Henki kutsuu vapauteen, minun liikkeeni saa kutsua vapautta esiin, rohkaista sydämiä avautumaan, lähemmäs. Ei verhoa, näkymätön saa välähtää näkyvänä, tehdä tilaa Hengen tulla ja kulkea vapaasti, valloittaa omansa.

 

Ja sitten tulee ilo, puhtaampana kuin missään koskaan. Sykkii kaikissa soluissani, tahtoo ulos sormenpäistä, laittaa hyppimään. Sinä tulit meitä varten, minua varten! Ilo, ehdottomana ja kokonaisena vuotaa suoraan taivaasta, jättää varjoonsa kaiken mitä iloksi ikinä olen kutsunut. Niin minun sieluni, minun henkeni vakuuttuu ja vakuuttaa järjelleni: Jeesus on kaikki ja ainoa mitä koskaan tarvitsen ja kaipaan, kaiken täyttymyksen täyteys ja päätepiste.

Tanssi alkaa jossain siellä missä sanat loppuvat tai eivät ikinä alkaneetkaan. Muotoutumattomissa, syvemmällä. Siellä missä olen loppuun asti totta ja paljas. Missä Hän saa olla rakkauteni, elämäni ja kuolemani yksi ja ainoa, missä Hän saa puhua totuutta siitä kuka todella olen: Kutsuttu, lunastettu, maksettu, puhdistettu, vapaa.

 

T. Heta Kojo,  Kuvat Juha Hassilan


by 2 kommenttia

Ketä palvomme?

Olen vaihteeksi sairaslomalla. Tällä kertaa revähti vasemman jalan pohjelihas, kun kevätkunnossa oleva latupohja petti juostessa alta. Vääntöä tuli kintulle sen verran, että vahinkoa syntyi jännittyneeseen lihakseen. Lääkäri määräsi pakkolepoa miehelle ja kintulle. Kyynärsauvat iskettiin käteen terveyskeskuksen välinehuollon ovelta ja toivotettiin  ”ei niin pikaista paranemista”. Harmittaako? Kyllä harmittaa. Olkapää ei ole täysin parantunut ja nyt sitten pöllötän pitkälläni kinttu kohti taivasta jääpussi kaverina.

Olen yrittänyt ymmärtää tätä loukkaantumiskierrettäni. Ensi olkapää menee rikki ja nyt kun se on melkein parantunut, niin jalka hajoaa. Olen 13 vuotta liikkunut tavoitteellisesti pyrkien pitämään painoni kurissa ja kunnon niin hyvänä, että voin osallistua kesällä ja talvella yhteen pitkään kuntourheilutapahtumaan. Polkujuoksusta on tullut lähes intohimo ja viime talvena vanha into perinteiseen hiihtoonkin palautui. Liikkumaan ajaa myös tietoisuus sukurasitteista. 2-tyypin diabetes vaanii geenien kätköissä odottamassa tilaisuuttaan iskeä mieheen kiinni.

Mietin, että olenko liiankin kiintynyt liikuntaan ja sen tuomaan tyydytykseen.

Olen tyyppinä sellainen että innostus herkästi asioista ja käytän aikaa ja rahaakin innostukseni kohteisiin. Mutta monet innostukseni aiheet ovat kuitenkin lopahtaneet aikaa myöden. Liikunta on kuitenkin säilynyt mukana läpi vuosien.

Tänään lojuessani sängyllä, kuuntelin Jukka Norvannon opetusta Ilmestyskirjan viidennestä luvusta (Ilm. 5:7-14). Raamatun kohdan kysymys kuuluu, ketä pitäisi palvoa ja ylistää? Mielessäni heräsi ajatus, että voisiko Jumala kysyä minulta jotain näiden kompurointien kautta. Mikä on aina motiivini lähteä liikkeelle. Miksi on tärkeää olla niin hyvässä kunnossa, eikö vähempi riitä? Ketä varten elän ja ketä palvon? Itseänikö? Huomaan itsestäni sen, että kerron muille ihmisille  mielelläni liikuntaharrastuksistani ja näistä kolareistani. Samalla tuon esiin kiitollisuutta siitä, että Jumala on varjelut pahemmilta vammoilta. Mutta itsekseni sitten harmittelen ja murisen vaimolleni kovaa kohtaloani. Kerään näin sääliä ja huomiota itselleni.

Ilmestyskirjan viidennessä luvussa puhutaan Karitsasta, jolle ojennetaan seitsemällä sinetillä varustettu kirjakäärö. Vain hän on arvollinen murtamaan käärön sinetit. Raamatun kohdassa 24 vanhinta ja neljä elänkasvoista olentoa heittäytyvät karitsan eteen ylistämään häntä virittämällä uuden laulun. Tuo ilmestyskirjan kohta näyttää meille ylistyksen kohteen ja hän on Jeesus Kristus.

Elämme aikaa, jossa ihminen korottaa itsensä nautintojen ja itsensä toteuttamisen takia Jumaluuden yläpuolelle. Koemme oikeudeksemme toteuttaa itseämme jopa toisten ihmisten kustannuksella. Mutta vielä kavalampaa on itsensä korottaminen palvomalla omaa kuvaansa. Hyvän terveyden tavoittelu ei saisi kääntyä itsensä palvomiseksi jolloin jokainen juostu kilometri kirkastaa omaa kuvaamme suorittajana ja itsensä voittajana.

Internetin kuvapalvelut pursuavat ihmisten omia kuvia kuntosaleilta  ja juoksupoluilta. Ihannoimme terveyttä ja haemme hyväksyntää toisilta ihmisiltä. Mutta kun oma kuva hajoaa ja ylistyksen aiheet loppuvat, niin mihin silloin voimme kiinnittää elämämme ja mistä saamme lohdutuksen.

Tämä viimeisin loukkaantuminen tapahtui Vuokatin vaaroilla ja pelästytti minut pahanpäiväisesti. Kova kipu jalassa sai huutamaan ääneen apua Jeesukselta. Parin kilometrin taivallus revähtäneellä jalalla kesti kauan välillä lumella kipukohtaa viilentäen, välillä yhdelläkin jalalla kinkaten. Onneksi tavoitin puhelimella ystävän, joka lopulta antoi kyydin lähimmältä tieltä omalle autolleni ja pääsin pois metsästä.

Sen tajuan nyt etten voi turvata elämässäni itseeni enkä rakentaa mitään oman erinomaisuuteni varaan. Siksi haluan kiittää  ja korottaa ylistykseni Hänelle jolle kuuluu kaikki. Hänellä on valta suojella ja armahtaa omiaan. Hän antaa aiheen kiittää vaikka omat suunnitelmat romahtavat.

He lauloivat uuden laulun:

— Sinä olet arvollinen ottamaan kirjan
ja avaamaan sen sinetit,
sillä sinut on teurastettu,
olet verelläsi ostanut Jumalalle
ihmisiä kaikista heimoista,
kaikista kielistä, kansoista ja maista.

Olet tehnyt heistä kuningassuvun, meidän Jumalamme pappeja; he tulevat hallitsemaan maan päällä. Valtaistuimen, olentojen ja vanhinten ympärillä näin suuren joukon enkeleitä ja kuulin heidän äänensä. Heitä oli lukemattomia, kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhatta ja tuhat kertaa tuhat, ja he lausuivat kovalla äänellä:

— Karitsa, joka on teurastettu, on arvollinen saamaan vallan, rikkauden, viisauden ja voiman, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen. Ja minä kuulin, kuinka kaikki luodut taivaassa, maan päällä, maan alla ja meressä, kaikki mitä niissä on, lausuivat:

— Hänen, joka istuu valtaistuimella, hänen ja Karitsan on ylistys, kunnia, kirkkaus ja mahti aina ja ikuisesti.

          Ne neljä olentoa sanoivat: ”Aamen”, ja vanhimmat heittäytyivät kasvoilleen ja osoittivat kunnioitustaan.

Mikään tässä ajassa ja maailmassa ei saisi mennä Jeesuksen edelle. Jeesus on Isän kanssa yhtä valtaistuimellaan ja hänelle kuuluu kaikki ylistys ja kunnia mitä meillä on tarjota.

Lue loppuun →


by 7 kommenttia

Kihinää!

WP_20150711_013

Kihisin kiukusta, kuten huono tapani joskus on. Kesän 2015 New Wine -tapahtuma veteli viimeisään. Aamupäivätilaisuus oli juuri loppunut, ja minä kihisin. En ollut osannut yhtyä ylistykseen. Mielentilani ei yhtään sopinut laulujen sanoihin.

Ylistystä sinäkin aamuna johtanut Heikkilän Sakari osui kohdalle. Minä lähestyin häntä suu jo valmiiksi auki. Hillitsin kuitenkin kihinäni ja onnistuin tokaisemaan kutakuinkin sivistyneesti:

– Kun noi ylistyksen sanat ei vaan natsaa omaan elämään ja sieluntilaan! Pitäis olla semmoisia sanoituksia, joissa pyydetään jotain tai silleen. Usein kiitos ja korottaminen ja ylistäminen tuntuu niin hirmuisen vieraalle.

Sakella on iPad käsissään. Hän tökkäisi pari kertaa näyttöä.

– Ai, niin kuin jotain tällaista kaipaat?

Sakke käänsi iPadin näytön minua kohti ja vieritti kappaleiden sanoja silmieni edessä. Kappaleissa pyydettiin Jumalalta apua maailman ja elämän tilainteisiin.

– Joo-o, vastasin.

Suunnilleen ”joo-on” toisen o:n kohdalla huomasin jotain. Sakke näytti minulle justiinsa niiden kappaleiden sanoja, joita oltiin vähän aikaisemmin laulettu. Mitäs minä siinä sitten saatoin muuta kuin näyttää jotenkin nololta! Siinä olenkin oikein taitava.

”Kaipaamme enemmän Sinua Jumala,
enemmän rakkauttas maailmaan.
Pyydämme köyhille, heikoille oikeutta,
enemmän käsiä auttamaan.”

En alun alkaenkaan ollut kiukkuinen varsinaisesti biisivalinnoille, jotka tietenkin oli tehnyt Sakke. Olin kiukkuinen sille, että itse en tavoittanut ylistyksen aaltopituutta. Koin olevani ihan eri maailmassa kuin tuhat ihmistä ympärilläni. Mutta mille minä olin kiukkuinen? En osaa vastata vieläkään (tai enää, kukas kaikkia viime kesän kiukkuja muistaisi).

Kummallista oli, että olin kiukussani umpikuuro. Lauloin kyllä. Kuulin lauluistani vain ne lauseet, jotka syvensivät äkeätä tunnetilaani. Suljin korviltani ne asiat, joita kuitenkin ajattelin laulaessani kaipaavani. Ja sitten tulee Sakke ja pudottaa minut maan pinnalle siitä ristiriipunnasta, johon itse itseni olin tunteillani naulannut.

– Ai, niin kuin jotkut tällaista kaipaat?

Paljon myöhemmin katselin junasta, kun maaliskuinen Varsinainen Suomi muuttui vaivihkaa Uudeksi Maaksi. Ihmettelin, kuinka helposti olenkaan kuuro, vaikka asiat olisivat selvästi kuultavissa. Kuinka usein sokea? Tunnoton? Kuinka pitkäksi aikaa olisin yksin jäänyt tunteisiini.

Ja kuinka helposti jopa minä olin palautettavissa todellisuuteen, joka oli paljon omia tunteitani valoisampi. Jos oikeita sanoja ei kuule itse, on onneksi muita ihmisiä mätkäyttämässä maan pinnalle. Ja joskus Jumalakin semmoisessa hommassa auttaa.

* * *
(Kirjoitettu alunperin Ristiriipuntaa-palstalle KRS:n Turun opiskelijatyön lähettäjäkirjeeseen.)


by 6 kommenttia

Pyhä ehtoohetki

Hengellisessä tilaisuudessa oli pari tuttavapariskuntaa, yksi lapsonen ja yksi minulle tuntemattomampi kaveri. Tapahtumapaikkana oli nukkavieru kellarihuone. Koska puhuimme englantia, en tietenkään voi olla varma, mitä kaikki puhuivat. Sen ymmärsin, että ensin muutamat kertoivat olleensa kaduilla rukoilemassa ihmisten puolesta.

– Hei, saadaanko me rukoilla sun puolesta.
– Äää, eee, mjoo, no okei.
– Onko sulla joku vaiva, jonka parantumiseksi me voitaisiin rukoilla.
– Ei.
– Ai jaa, no onko sulla jotain murheita?
– Ei.
– Jaa, no voi että… Mitäs me sitten rukoillaan?
– En mä vaan tiedä. Te ehdotitte.
– No jos sitten rukoillaan muuten vaan.

Kaikilla oli hauskaa, kun ruodittiin hengellisiä katutaisteluja.

Sitten alettiin soittaa ja laulaa. Ylistämiseksi sitä kutsutaan. Laulu kaikui kellarihuoneen seinissä. Yksi kaveri soitti kitaraa, toinen bongoja ja minulla oli conga. Ajauduin soittaessani äärimmäisen rauhallisuuden ja hurjan jännityksen sekasotkuun. Minä en ehkä osaa hiljentyä pitkäjänteisesti muuta kuin soittamalla. (Niin niin, näsäviisaat, ei sitä välttämättä voi hiljentymiseksi kutsua!) Mutta siinä minä istuin congan kanssa ja kolistelin. Ylistys-rukous-rummuttellesani vilkuilin välillä bongistia. Hän se on semmoinen ammattilainen. Välillä hän rummutti. Välillä menimme ihan samassa rytmissäkin. Välillä hän hautasi kasvonsa käsiinsä. ”No niin, nyt minä taas kolistelin niin pieleen, että tuota alkoi itkettää”, murehdin minä.

Toisaalta on mahdollista, että kaveri myös rukoili välillä. Hengellisessä tilaisuudessa kun oltiin.

Mutta mistäs minä sen tiedän?

No, rummutin taas vähän ja ehdin taas rauhoittuakin. Kuuntelin muitakin. Kitaristi on tosi hyvä. Puhumattakaan läsnäolleesta naisväestä, joka laulaa vain vähän paremmin kuin oikeat enkelit. Tällä porukalla on soitettu ja laulettu ja rukoiltu ennenkin.

Sitten yllätti ehtoollinen. En tiedä, miten tilanteeseen päädyttiin, mutta äkkiä kitaristi ojensi eteeni pienen puunpalan päällä murretun ehtoollisleivän. Kyllä, ehtoollisleipä oli justiinsa sitä miltä se näyttikin. Jeesus ei ehkä sanonut: ”Tämä piparkakku on minun ruumiini. Ottakaa ja syökää.” Mutta piparkakku siinä oli ja sitä minä otin. Ja koska kellari oli Kristillisen raittiusseuran talon kellari, viininä oli mehua. Sekoitussuhde 1 + 7.

En usko, että meidän kellariehtoollisemme oli yhtään vähemmän ehtoollinen kuin missä tahansa kirkossa nautittava ehtoollinen.

Istuttiin vielä siinä. Äkkiä kuulin bongistin äänen:
– Saanko mä siunata sua?
– Äää, muavai, mjoo, no joo.

Kömmin seisomaan. Siinä olin, kädet taskussa ja silmät kiinni. Kaveri rukoili puolestani. Olen Jumalan rakas poika. Jumala pitää luovuudestani. Jumala pitää koko ajan minua kädestä. Niin minulle rukoiltiin. Tuntui niin hyvältä, ettei moni ymmärräkään.

Ja ehkei se sitten ollut hirmukiukkuinen minun rytmisistä kokeiluistanikaan. Siis bongisti, eikä varmaan Jumalakaan.

WP_20150115_008


by 16 kommenttia

Cheek villitsee, entä Jeesus?

Kansa sai harvinaista herkkua nautittavaksi kun suomalainen artisti onnistui vetämään stadikan täyteen ihmisiä ja valloittamaan heidän sydämensä täysin. Ihmiset elivät kaksituntisen artistin sydämen lyöntien tahdissa ja nauttivat yhdessä ja yhteistuumin musiikista ja tunnelmasta. Kun katsoo kuvia juhlivista ja iloisista ihmisistä tulee itsekin hyvälle tuulelle. Cheek uskaltaa käyttää koko tunnerekisteriään ja hän tekee rohkeasti asioita joihin muut eivät usko. Tuo rohkeus vetoaa ihmisiin ja he tahtovat olla mukana. Ilmeisesti hän on myös hyvä siinä mitä hän tekee mutta hän tuskin on ratkaisevasti parempi kuin muut artististimme. Mutta jotain hän tekee paremmin.  Cheekillä on kyky viestiä ja kohdata ihmiset.

2000 vuotta sitten eli mies joka halusi myös kohdata ihmiset ja olla heidän kanssaan. Hänellä oli selkeä viesti:  Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Miettikääpä seuraavaa;  Jeesus puhui  ihmisille, joilla oli  jo pappien kautta suhde Jumalaan.  Heillä oli jo syntiuhrit ja muu tarpeellinen, jota tarvittiin Jumala suhteeseen. Se mitä  Jeesus julisti oli todellakin läpimurto Jumalanvaltakunnasta meidän maailmaamme. Se oli suora yhteys  Jumalaan ilman välimiehiä, koska Jeesus oli se revennyt temppelin väliverho, joka oli erottanut meidät Isästä.

Jeesus halusi näyttää miten elettään tätä uutta suhdetta Jumalaan ja samaa työtä jatkoivat sitten Paavali ja muut apostolit. Keskeinen elementti tuossa elämässä oli seurakunnan kokoontuminen ja kohtaaminen. Jeesus järjesti pitoja ja myöhemmin seurakunta mursi leipää ja söi yhdessä. Jeesus paransi sairaita. Kun seurakunta kokoontui yhteen Jerusalemissa, tapahtui aina ihmetekoja ja paljon kansaa liittyi heihin.

Meillä on paljon opittavaa Cheekiltä. Ensimmäinen oppi on se, että ihmiset haluavat kokea ja tuntea sekä kohdata toisia ihmisiä. Ihmiset pitävät juhlimisesta kunhan siihen on hyvä syy. Eikö Jeesus ole hyvä syy. Jeesusta voi myös ylistää hyvällä omalla tunnolla.  Cheekin tapa juhlia ja ylistää elämää  kun tuntuu olevan noin helppoa niin luulisi maailmankaikkeuden Herran ylistämisenkin olevan helppo nakki. Vai kuinka?  No jos sinä et koe sitä turvalliseksi niin katso kuvia stadikalta, heiltä se sujuisi varsin mallikkaasti samoin minulta. Sallisimmeko sen heille?

Kyse on siitä, että mikä on ylistämistä ja juhlimista aidosti. Kyse on siitä, että onko ihmisillä lupa näyttää tunteensa ja palvella Jumalaa koko mielellään sielullaan ja kehollaan vai onko istuttava hiljaa tai seisottava paikallaan ja oltava hartaana koko ajan? Sallimeko tässä kulttuurimme rikastua niin, että jokainen löytäisi oman tapansa toimia ja osaimme vielä iloita siitä? Armo, pelastus ja yhteys suureen Jumalaan on juhlimisen arvoinen asia!

Syksyn juhlaa

Syksyn juhlaa


by 6 kommenttia

Ylistys

käsiPyhä Pyhä Pyhä, laulaa suuni,silmäni,sydämeni.

Käteni jalkani koko kehoni ylistää sinun suuruuttasi

Mieleni ajatukseni järkeni annan alttiiksi sinulle.

Mihin vertaisin Ylistämistä. Opettajana tiedän, että lapsissa on erilaisia oppijoita. Se mikä innostaa toista, ei kiinnosta toista lasta pätkääkään. Ongelma on, että opettajana minun on saatava molemmat kiinnostumaan asiasta. Lapsissa näkyy oikeastaan hyvin se miten ihminen toimii, millaisia me ihmiset olemme. Opettajan tehtävä on herättää lapsen kiinnostus opetettavaan asiaan. Moni asia jää kuitenkin lapsillakin puolitiehen. Hyvä motivointi saa heidät hereille ja kuuntelemaan opettajaa, mutta oppimista se ei vielä takaa. Monet asiat voimme oppia harjoittelun ja pänttäämisen avulla. Voimme järkeen vedoten saada lapsen opiskelemaan. Myös perinteiset opetusmenetelmät: kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat monesti kuvioissa mukana, kun muuten ei hommat suju.

Mutta sitten on tilanteita, joissa näkee, miten lapset imevät opettajan sanat ja opetuksen kuin sieni. Vuosien varrella olen huomanut, että noiden opetustilanteiden jälki on säilynyt parhaiten lasten mielissä. Usein nuo opetustilanteet ovat olleet antoisia myös opettajalle. Se kuvastaa sitä miten merkityksellisiä ovat aito ja suora suhde opettajan ja oppijan välillä.

Me voimme tiettyyn pisteeseen asti oppia ja omaksua asioita järkeilemällä ja järjen pakottamana. Vaikka usko on aina Pyhän Hengen työtä, vaikuttaa siltä, että monella usko muuttuu ajan mittaan uskonnollisuudeksi. Usko pukeutuu rituaaleihin, joiden ulkopuolella usko piiloutuu ja katoaa. Se muuttuu niin henkilökohtaiseksi, ettei sitä voi tai saa näyttää ulospäin. Sellaisen uskon ulkokuori on harras ja hillitty ja sille on tärkeä sakraalitilojen pyhyys ja uskovan arvokas olemus. Joskus tällainen usko on kovaa työtä ja suorittamista. Raamattu osataan ulkoa ja  oma moraali on korkealla ja toisten alhaalla. Oma heikkous on pelottavin asia Jumalan edessä. Valitettavasti myös kiivailu kuuluu usein tällaisen uskonnollisuuden varjopuoliin. Raamatussa toki mainitaan kiivaus, mutta en usko että Sanassa tarkoitetaan tällä kristittyjen välistä kiivailua.

Ylistys yhdistetään karismaattisuuteen ja vapaiden suuntien tilaisuuksiin. Kuitenkin väitän, että ihminen on luotu ylistämään. Ylistys ei aina ole hyppimistä ja hillumista, niin kuin olen saanut lukea viimepäivinä eri lähteistä. Ylistäminen voi olla myös hiljaista Jumalan edessä rukoilemista, jolloin ihmisen sydän on auki ja ihminen voi kokea Jumalan läsnäolon. Käytän tarkoituksella sanaa kokea, sillä kokemus on voimakkaampi asia kuin järjen antama tieto. On oikeastaan ihme, että kirkkomme on päässyt näinkin pitkälle viimeisten herätysten jälkeen tällä järjen valintaa korostavalla kurssilla. Säännöllisin välein kuitenkin tyhjiö on käynyt niin suureksi, että uusi herätyksen aalto on tullut täyttämään hiljaisuuden, joka vallitsee ihmisen ja jumalan välillä. Näin on tapahtumassa nytkin!

Mutta aina sydän ei ole ihmisellä auki ja yhteys Jumalaan on ihmisen puolelta poikki. Asiaa voisi kuvata monella tapaa, mutta oma käsitykseni on juuri tämä, että arjen äänet nousevat Jumalan äänen päälle, koska oma motivaatiotaso laskee. Se ei tarkoita pois armon piiristä poikkeamista, vaan sitä, että koen olevani etäällä Isästä. En kuule hänen ääntään niin selvästi. Ylistäessäni musiikin avulla toteutan sitä taitoa jonka Jumala on minuun asettanut, eli voin laulaa Jumalalle ja lähestyä häntä niin fyysisesti kuin tunteen tasolla. Ylistyksessä olen samaan aikaan yksin Jumalan edessä ja yhtä seurakunnan eli Kristusruumiin kanssa. Se on psykofyysinen kokemus johon liittyy voimakas rakkauden kokemus, innostus ja yhteyden syntyminen Kaikein suurimpaan. Olen samoillut metsissä ja erämaissa ja kokenut suuria unelmieni täyttymyksiä, mutta mitkään niistä eivät voi kilpailla sen kanssa, kun laulan Jumalalle ja koen hänen läsnäolonsa.

Ei ihmiseen ole turhaan laitettu halua juhlia yhdessä ja kokea suuria tunteita yhdessä. Uskallan jopa väittää että Jumalamme juhlii kanssamme suurissa urheilukilpailuissa  tai kun rock-konsertin odotetuimmat kappaleet kajahtavat ilmoille. Mutta niissä tilanteissa ihminen kietoutuu kuitenkin itsensä ympärille ja tilanteen jälkeen sydän jää kaipauksen tilaan.

Ylistäessä sydän saa kuitenkin kylläkseen ja rauha täyttää ihmisen. Siinä rauhassa on hyvä kuulla opetusta ja käydä rukoukseen,jossa ihminen sen lisäksi, että puhuu Jumalalle, myös kuulee Jumalan äänen selvemmin. Ylistäminen vaatii kuitenkin sen, että astumme Jumalan eteen avoimin mielin ja sellaissa tilanteessa, että itse koemme sen turvalliseksi. Siksi on tärkeä ymmärtää Ylistyksen merkitys ja tarkoitus. Suosittelen aloittelijalle, että hän katselee ensi sitä muutosta, joka tapahtuu rujossa suomalaisessa kun hän laulaa Luojalleen. Kun ilo ja riemu tai rauha ja liikutus pulpahtaa pintaan.

Laulun ja musiikin  voima on mahtava, se on suuri lahja Jumalalta.