Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Ei mua kuitenkaan kukaan kuule

BasistiMuutama vuosi sitten pyysivät minua soittamaan bassoa Kansanlähetyspäivien housebändiin. Meninhän minä, kun pyydettiin. Ja hauskaa oli. Minullakin. Välillä. Basson kanssa minulla oli välillä erimielisyyksiä, kun se päästeli vääriä ääniä. Koska bändikaverit eivät heittäneet minua treeneistä pihalle, niin leikki oli kestettävä leikki loppuun asti. Yleisöäkin meillä oli. Välillä pari tuhatta.

Päätin sitten, että en stressaa soittamistani. Pääasia on, että on kivaa. Ja bassonsoittohan on kivaa. Pitkälle pärjää sillä, että heiluttaa kummastakin kädestä yhtä sormea. Välillä ne heilutuksen tosin menivät viitteellisesti vähän sinnesuntännepäin. Kukaan yleisöstä ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Olo oli välillä ihan vapautunut. Ei mua kuitenkaan kukaan kuule!

Kun en itsekään välillä paljon soittoani kuullut, mitä nyt vähän monitoreista.

Onneksi totuus valkenee joskus vasta, kun kaikki on onnellisesti ohi. Kansanlähetyspäivät päättyivät ja housebändikin sai kiitoksia osakseen. Alettiin purkaa äänentoistolaitteita.
Montakohan kertaa oli kiivennyt lavalle?
Montakohan kertaa oli kulkenut lavan edestä?
Kymmeniä kertoja.
Enkä ollut huomannut niitä. Ne olivat kooltaan metrin kanttiinsa ja korkeudeltaan yli puoli metriä. Ne olivat subwoofereita. Juuri niitä vempeleitä, jotka vahvistavat basson äänen. Niitä taisi olla suunnilleen kahdeksan.

Niinpä, eihän mua kuitenkaan kukaan kuule.

Siinä kohtaa minulle jäi vain toivo. Ehkä oli kuitenkin osunut oikeisiin ääniin kohtuullisen usein. Kaikki tuhannet ihmiset olivat kyllä kuulleet jokaisen sormenliikkeeni. Kaikkien niiden kahden sormen. Ehkä kaikki oli mennyt hyvin. Kun siis kukaan ei kuitenkaan heittänyt minua millään. Ja bändikaveritkin puhuivat minulle.

Kuinka paljon elämässä mahtaa tapahtua tällaista? Teemme jotain ja toivomme, että kukaan ei kuitenkaan huomaa. Ei nyt tullut ihan maailman paras teksti, mutta ehkä kukaan ei edes lue sitä. Tuli sanottua pöljästi, mutta ehkä kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

Tai toisin päin. Tein semmoisia asioita, joita en oikeastaan edes huomannut tekeväni. Avasin oven ja päästin takanani taapertavan yksin tein sisään kaksine ostoskasseineen. Hymyilin vain vastaantulijalle. Sanoin sittenkin jotain ihan fiksua.

Ehkä joku sittenkin kuuli, vaikka en itse huomannut.

* * *

Piirustus: naskalis.com
Toinen teksti KL-päiviltä: Multi-instrumentalismia Kansanlähetyspaivillä

 

 

Mainokset


7 kommenttia

Huteria rakennuksia ja alennusmyyntiarmoa – Paavali ja mää, osa 3

Tuijottelin vaivalloisesti hämärtyvää kesäiltaa. Aurinko ei enää valaissut vainotulivuorta Savijoen takana. Kympptien liikenne oli vaimentunut satunnaiseksi kohinaksi. Mietin armoa ja sen hintaa.

Viime talvena kuulin taas pariin otteeseen puhuttavan halvasta armosta. Sanapari on tupannut ärsyttämään minua. En ole päässyt kärryille siitä, mitä halvalla armolla tarkoitetaan. Vesa Ollilainen sen sitten Kansanlähetyspäivillä määritteli niin, että minäkin luulen ymmärtäväni. Halpa armo on sitä lepsua armoa, jonka ihmisen itse antaa itselleen. Leif Nummela ehti vielä muistuttamaan, että  armo maksaa aina – ei pahantekijälle itselleen vaan anteeksiantajalle.

Halvan armon esimerkkejä on täynnään myös ihmisten välinen elämä.
– Vähän nyt tuli ajettua ylinopeutta, mutta eihän kanssakulkija taaskaan muuta kuin vähän pelästyi.
– Ihan vähän tuli lipsahdettua väärään vuoteeseen, mutta niinhän lipsahtaa iso osa suomalaisista.
– Opekin on vaan tyytyväinen, kun saan vähän paremman numeron. Ei se huomaa, että tiedot ovat peräisin naapurin paperista.
– Voinhan mää nämä hiekkapuhalletut farkut ostaa! Nehän on jo valmistettu eivätkä saa enää ketään kärsimään.

En pihalla istuskellessani muistanut kaikkia juuri samoja esimerkkejä kuin Kansanlähetyspäivillä kuulin. Esimerkkejä kuitenkin on loputtomasti, valitettavasti.

Oma syntilistanikin on kohtalaisen pitkä. Siksi en erittele kaikkia kolttosiani tässä. Huomaan, että minäkin olen osannut pitää armoa alennusmyyntitavarana. Olen ollut huono katumaan mitään. Anteeksi olen joutunut muutaman kerran pyytämään, mutta anteeksipyynnönkin minusta yleensä saa nyhtämällä nyhtää. Joskus sentään olen oivaltanut, että jokin edesottamukseni on aiheuttanut tuskaa lähimmäisessäni.

Kuitenkin olen luullut ymmärtäväni, että kristinuskossa oleellista on juuri katua pahoja tekojaan ja suunnata pois niistä, vaikka joskus hiukkasen horjahtaisikin. Tärkeintä on suunta ja oikea asenne; Herra tukee hoipertelevaa.

Äkkiä Paavali, se jonka kanssa minulla on välirauha, alkaa puhua päässäni: ”Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa.  Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.  Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on.  Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi.”

Mitenkähän mahdan tuomiopäivänä pärjätä, tuumiskelin pihalla istuskellessani, kun naakat mekkaloivat jossain lähi-ilmatilassa. Olisi niilläkin jo nukkuma-aika! Ja mitä ihmettä se Paavali taas höpisee. Eikös se mennytkään niin, että ”sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen”.

Tuumiskelin hetken ja oivalsin, että eipä Paavali omia sanojaan kumonnutkaan. Uskova kyllä pelastuu, mutta tilipussin paksuuteen on vaikutusta sillä, millaisen pytingin uskovina rakennamme. Laiskempi rakentaja joutuu totuuden eteen: Taisitpa jättää rakennushommat väliin. Litkit vain kahvia seurakuntasalissa ja lauoit puujalkavitsejä!

Mietiskelin viilenevässä illassa omaa rakennustyömaatani. Käyn soittelemassa erilaisten seurakuntien tilaisuuksissa. Kirjoittelen blogeja. Joskus olen juontanut joitain tilaisuuksia. Ovatko toimeni edesauttaneet kenenkään hoippumista rajan paremmalle puolelle? Tuupin rakennustani. Joo-o, on horjuva sorttia. Mitenhän mahtaa olla paloturvallisuuden laita, kun kyhäelmääni viimeisellä tuomiolla kärvennetään.

Kyllähän tekemisieni pääpaino saisi olla siinä, että olen mukana tekemässä uusia opetuslapsia. Ei siinä, että viihdytän valmiiksi uskovia djembellä ja joskus muutamilla hupaisilla sanoilla. Joskus haaveilen, että vaikka itse en ole evankelioinut ketään, niin aikaansaannokseni ovat puhutelleet ihmisiä tai kannustaneet muita kristittyjä toimimaan. Heittäytymään. Näin olisin muka saanut tiiliskiviä rakennukseeni.

Entä jos nämä ajatukseni ovatkin alennusmyyntiarmoa. Minä annan itselleni luvan tehdä justiinsa sitä, mitä minua huvittaa. Haaveilen Isä Taivaisen nyökyttelevän tyytyväisenä päätään minun edesottamusten takia. Ehkäpä minun olisi aika ottaa työrukkaset käteen ja alkaa betoninmylläyshommiin. Jos hyvää tehdään, niin ei tehdä halvalla. Ei edes halvalla armolla.

Naakat olivat häipyneet jonnekin. Vartiotulivuoren varjot olivat jo pimeydessä. Havaitsin hämärässä, että taidan olla sekoittamassa puuroja ja vellejä. Mutta eivät nämä armot ja pelastukset taikka tuomiopäivän jälkeiset tilipussit niin helppoja ja itsestään selviä asioita ole. Ken tietää, miten komealla roihulla rakennukseni tuomiopäivänä palaa.

Armon ehkä kuitenkin saan… Ansaitsematta, valmiiksi maksettuna. Kaikki tulet kestävä talo tarjoaa.

Keräsin luuni ja menin sisään.


3 kommenttia

Multi-instrumentalismia Kansanlähetyspäivillä

Olen blogeissani edistänyt heittäytymisen teologiaa. ”Tehkää hengellisissäkin kuvioissa sitä, mistä tykkäätte, koska mistä tykkäätte, siinä kuitenkin olette parhaita. Ja ennen kaikkea, älkää kainostelko!” No, minä heittäydyin soittelemaan kansanlähetyspäivillä.

 

BassoBasso

Haahuilin kokoustilan takana ja podin bassottelun jälkeistä angstia. Ystäväni istui pöydällä ja näytti siltä, ettei juuri kuunnellut sitä, mitä meneillään oli.
– Ei mennyt soitto ihan putkeen, mutisin hänelle.
– Ai jaa? Mä vaan katsoin, että sulla oli välillä tosi hieno soittoasento.

Meinasi ryhtyä naurattamaan. Jos musiikin ammattilainen huomaa soittoasennon vaan ei hapuilevaa soittamista, niin ei se sitten ehkä niin huonosti mennyt. Siinä tilanteessa en vielä tunnustanut ystävälle, että soittoasento johtui siitä, että minun piti korvata bassolla sähkökitara vähän punkahtavassa sovituksessa vanhasta rippikoululaulusta. Siinä pitää katsoa, miten sormensa basson harvakielisellä kaulalla asettaa. Katu-uskottava soittoasento johtui intensiivisestä sormien tuijottelusta.

 

Rytmimuna

Djembe on kiitollinen rytmisoitin, koska siitä kömpelökin soittaja saa tukevan otteen eikä se tee mitään itsekseen. Sitten on erilaisia tamburiineja, kilistimiä ja kolistimia, jotka ääntelehtivät pienestäkin kosketuksesta. Sellainen soitin on myös rytmimuna. Se on parin pienen kokeilun perusteella minulle täysin hillitsemätön instrumentti. Ikinä en ole rytmimunaa soittanut kolmea tahtia enempää. Tai en ollut.

– Juha, meidän mikrofoni ei ota rytmimunaa, voisitko sä hoitaa sen? huusivat laulajat.
– Ai jaa? Vilkaisin pientä mustaa möykkyä, joka oli materialisoitunut käteeni. Vilkaisin parin tuhannen ihmisen salia. Vilkaisin soittomuistiinpanoja, joiden mukaan rytmimuna yksin säestää kokonaisen säkeistön verran virttä. – No, kai mää hoitelen.

Siellä minä sitten soitelin rytmimunaa. Laulajattaret ja suuri seurakunta lauloivat. Olikohan se niitä biisejä, jotka menivät Radio Dein kautta suorana eetteriin…

 

Akustinen kitara

Yksi virsi ei treeneissä oikein ollut löytänyt sovitusta. En ymmärrä, mikä idea minun oli ehdottaa, että tämän voisi soittaa kahdella akustisella kitaralla.

– Toista voisi soittaa silleen nasaalin metallisesti ihan tallan vierestä, mietin ääneen.
– Ai jaa? totesi muu orkesteri.
Löysin kitaran sylistäni.

Kun virren soittamisen aika Kansanlähetyspäivillä tuli, vaihdoin basson kitaraan. Kaveri aloitti soiton ja hyppäsin mukaan. On kuulkaas huikaiseva tunne, kun soittaa messussa parille tuhannelle ihmiselle. Heti kappaleen alussa huomaa, että ei kuule, mitä itse soittaa tai ei kuule mitä kaveri soittaa tai ei ole lainkaan varma siitä, mitä kuulee. No, mitäs siinä sitten teet? Saat akuutin hikoilukohtauksen ja soitat vähän lujempaa tai aika paljon lujempaa, että kuulet edes itsesi.

– Ei mennyt soitto ihan putkeen, mutisin jälkikäteen kitaran omistajalle.
– Ai jaa? totesi hän. – Mä kuuntelin ja ihmettelin, että kuulostaapa mun kitara hienolta.

Hyvä, että edes joku kuuli, mitä soitin!

 

Loppuviisastelu

Niin, että jos minä vielä kerran puhun jotain heittäytymisen teologiasta, niin saatte kaikin mokomin muistuttaa minua Kansanlähetyspäivistä Herran vuonna 2015.

Niiden teemana oli muuten Armo!