kristittyjen yhteys | Blogitaivas

OLYMPUS DIGITAL CAMERA Aikaisempina vuosina, jolloin olen osallistunut NW-kesäjuhliin on saanut sateenvarjo jäädä aina mökkiin, tänään kuitenkin taivas aukeni ja vettä työntää edellisvuosienkin edestä. Kuitenkin pääteltan uumenissa oli kuivaa. Ihmisten yhteys ja läheisyys lämmitti niin sielua ja ruumista. Tapahtuman yksi vahvuus onkin elävä ja välitön yhteys ihmisten kesken. Kukaan ei kysele mihin kirkkokuntaan tai yhteisöön kukin kuuluu. Kukaan ei kyseenlaista toisen opillisia ajatuksia tai teologiaa. Kaiken keskiössä on Jeesus, Isä ja Pyhä Henki. Kaikkialla näkyy ihmisiä jotka rukoilevat toistensa puolesta, lohdutuksen kyyneleitä ja rajatonta riemua.

Illan opetuksessa Jukka Jämsen pohti millaisia tarinoita sielumme janoaa, jotta elämämme saisi sisältöä ja jopa merkitystä. Millainen on tarinan kaari, jossa totuus on läsnä, kun jokaisen elämä kuitenkin päättyy kuolemaan. Kristityn tarinalle elämä on vasta alkudialogi Jumalan kanssa. Tarina Jeesuksesta on meille totta. Eilen itse pohdin omaa eksymistäni metsään ja Jukka antoi pontta tälle pohdinnalleni sillä, että tarinassamme on sääntöjä ja jarruja, jotta elämmämme olisi turvallista ja emme vahingottaisi toisiamme. Kymmenen käskyä suojelevat meitä toisiltamme ja itseämme niin että joudumme turvautumaan Jeesukseen. Millainen olisikaan tarinamme ilman Jeesusta.

Iltapäivällä osallistuin kanavaan, jossa aiheena oli sairaiden puolesta rukoileminen. Miksi meille seurakunnissa on niin vaikea toteuttaa tätä niin syvästi inhimillistä tarvetta. Miksi epäröimme ottaa vastaan Jeesuksen suoraa kehoitusta ”parantakaa sairaat”? Itseäni puhuttelee Luukaan evankeliumin 10.luku, jossa Jeesus lähettää opetuslapset matkaan antaen heille voiman parantaa kaikki sairaat. Jeesus mallintaa systemaattisesti meille millaista on kun Jumalan valtakunta tulee lähelle.

Jumala koskettaa ihmistä rukouksessa ja lohduttaa vaikka parantumista ei tapahtuisikaan. Se että pelkäämme ylilyöntejä tarkoittaa vain sitä, että aiheesta on opettettava entistä pontevammin.

Päivä oli täynnä rukousta jo pelkästään aamun surullisten uutisten takia. Itselleni tärkein juttu tänään oli rukoushetki Blogitaivaan kirjoittajien, Juhan ja Mariannen kanssa. Saimme vaihtaa ajatuksia kirjoittamisesta ja rukoilla sivun kirjoittajien ja lukijoiden puolesta. Vaikka koimme, että erilaisuus on rikkautta niin se, että jaamme saman näyn Kristittyjen yhteydestä on tärkeää. On puhuttava siitä mikä yhdistää, ei siitä mikä erottaa. Haastankin sinutkin rukoilemaan yhteyden puolesta.

Kesäjuhlan kolmas päivä on ollut Armon päivä. Taivaanvaltakunta on auki ja ylösnoussut Herra elää!

Vähitellen alan päästä jyvälle siitä missä Suomessa mennään ja kaikki ei näytä hyvältä. Samalla kun terve kristittyjen yhteys lisääntyy, niin julkisen sanan tarve kaivella vuoronperään erilaisten uskonyhteisöjen likapyykkiä kasvaa samassa mitassa. Osa pyykistä pitää pestä, osa on jo niin vanhaa, että joutaa pois heitettäväksi mutta toivon hartaasti että pesuvesien mukana ei katoa mitään arvokasta.

Toisaalla maassamme kerätään nimiä tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja pyritään samalla saamaan kirkonisät antamaan asiaan oma siunauksensa. Ehkä he antavatkin myötämielisen suhtautumisen oikeudelle kerätä ja toimia kansalaisliikkeissä ja ajaa ihmisoikeuksia mutta Jumalan oikeuksia heilläkään ei ole. On muistettava että miehen ja naisen avioliitolla on seurakunnalle aivan oma Jumalallinen merkityksensä, tätä faktaa ei mikään pysty muuttamaan.

Toisella suunnalla taas pyritään säilyttämään vanhaa Luterilaisuutta omaan suojakapseliinsa ja samalla muodostetaan tiukempi linnoitus kirkon sisälle uskonpuolustamisen nimissä. En ole aivan varma tarvitaanko tällaista, mutta ei vara venettä kaada elleivät sitten kaada sitä itse. Se on selvä, että omaatuntoa pitäsi olla oikeus kuunnella varsinkin kun sille kuitenkin voidaan löytää peruste Pyhästä kirjasta. Joudumme kaikki tekemään tässä kohtaa parannusta ja luottamaan armoon, niinkuin koko elämämme on tuon kallisarvoisen sanan varassa.

Kaiken kuohunnan ja levottomuuden keskellä Pyhä Henki kuitenkin liikkuu meidän ihmisten keskellä ja kirkastaa Kristusta. On hienoa huomata että sielä missä näin tapahtuu, ilo ja rauha valtaa ihmisen. Pyhä Henki ei ole kovinkaan kiinnostunut siitä viitekehyksestä mistä häntä pyydetään tulemaan ihmisten luo. Jumalaa kiinnostaa ennen kaikkea ihmisen asenne.

Sielä missä on mukana väkinäisyyttä, pelkoa tai kiihkoa, ihmiset sulkevat sydämensä ja mielensä ja silloin Pyhä Henki ei voi toimia. Jumala ei siunaa tällaista vaan ihmiset jäävät tuskaan ja ahdistukseen. Jumala ei heitä jätä vaan ihminen itse alkaa vähitellen turtua tällaisen hengellisyyden keskellä. Jumalalle omistetussa työssä ei ole tilaa ihmisen omille missioille. Kun mietin tätä keskustelua pahuudesta en voi kuin ihmetellä sitä ajatusta, että ihminen, joka on lähtenyt seuramaan Jeesusta ja tunnustaa hänet Herrakseen voisi olla sielunvihollisen voimien vallassa. Jeesuksen omat sanat vapauttavat tällaisesta ajattellusta, sillä hän sanoo ettei samassa talossa voi olla kahta Herraa! Maailmamme ja ero Jumalasta altistaa sairaudelle mutta kristittyinä olemme turvassa demoneilta. Sielunvihollinen on tässä kohtaa hyvin taitava valehtelemaan meille muuta. Epävarmuus ja epäusko ovat hänen mieluisimpia aseitaan.

Yksi olenainen tekijä siinä kun kohtaamme Jumalan, on seurakunnan ihmisten keskinäinen yhteys ja kohtaaminen. Sen että ihmiset voivat puhua ja toimia yhdessä Jumalan kanssa. Maistelepa tätä ajatusta vielä, Seurakunnassa ihmiset ja Jumala toimivat yhdessä. Tämä on Jumalan perimmäinen tarkoitus. Seurakunnan yhteinen Jumalanpalvelus ei ole yksityistä hartaudenharjoittamista varten vaan juhla jossa Jumalan henki ja ihmiset palvelevat toisiaan ja riemuitsevat yhteydestä. Siinä mielessä voisi miettiä vaikkapa Luterilaista messua ja sen nykyistä luonnetta, miten se palvelee tarkoitustaan. Herää kaksi kysymystä. Pitäisikö hartaudelle hiljentymiselle luoda lisää tilaisuuksia että Messussa riemu voisi purkautua hieman ”runsaammin” kuin mitä se nykyään tekee ja samalla Jeesuksen seuraamisesta tuli koko päiväisempää. Ja pitäiskö Messua todellakin muuttaa tai rinnalle tuoda messu, jossa ihmiset oikeasti kohtaisivat toisensa eivätkä vaivaantuneina tuijottaisi toistensa niskoja.

Kun olen kierrellyt eripuolella Suomea ja järjestellyt oman seurakunnan yhteisiä tilaisuuksia, rukous,ylistys ja opetus ovat olleet niitä josta ihmiset ovat saaneet eniten kotiin viemistä. Nämä ovat olleet myös tekijöitä jotka ovat tuoneet heidät uudestaan paikalle. Se mistä he ovat iloinneet on vapautunut tunnelma ja turvallisuus ja se kun kaikki tuntevat toisensa ja kokevat olevan samaa Jumalan perhettä.

Seurakunta on Myrskyssä mutta kuitenkin turvassa samoin kuin opetuslapset olivat aikoinaan vaikka muuta pelkäsivät. Meidän pitäisi olla huolissan heistä jotka eivät ole veneessä lainkaan!