Vähitellen alan päästä jyvälle siitä missä Suomessa mennään ja kaikki ei näytä hyvältä. Samalla kun terve kristittyjen yhteys lisääntyy, niin julkisen sanan tarve kaivella vuoronperään erilaisten uskonyhteisöjen likapyykkiä kasvaa samassa mitassa. Osa pyykistä pitää pestä, osa on jo niin vanhaa, että joutaa pois heitettäväksi mutta toivon hartaasti että pesuvesien mukana ei katoa mitään arvokasta.
Toisaalla maassamme kerätään nimiä tasa-arvoisen avioliittolain puolesta ja pyritään samalla saamaan kirkonisät antamaan asiaan oma siunauksensa. Ehkä he antavatkin myötämielisen suhtautumisen oikeudelle kerätä ja toimia kansalaisliikkeissä ja ajaa ihmisoikeuksia mutta Jumalan oikeuksia heilläkään ei ole. On muistettava että miehen ja naisen avioliitolla on seurakunnalle aivan oma Jumalallinen merkityksensä, tätä faktaa ei mikään pysty muuttamaan.
Toisella suunnalla taas pyritään säilyttämään vanhaa Luterilaisuutta omaan suojakapseliinsa ja samalla muodostetaan tiukempi linnoitus kirkon sisälle uskonpuolustamisen nimissä. En ole aivan varma tarvitaanko tällaista, mutta ei vara venettä kaada elleivät sitten kaada sitä itse. Se on selvä, että omaatuntoa pitäsi olla oikeus kuunnella varsinkin kun sille kuitenkin voidaan löytää peruste Pyhästä kirjasta. Joudumme kaikki tekemään tässä kohtaa parannusta ja luottamaan armoon, niinkuin koko elämämme on tuon kallisarvoisen sanan varassa.
Kaiken kuohunnan ja levottomuuden keskellä Pyhä Henki kuitenkin liikkuu meidän ihmisten keskellä ja kirkastaa Kristusta. On hienoa huomata että sielä missä näin tapahtuu, ilo ja rauha valtaa ihmisen. Pyhä Henki ei ole kovinkaan kiinnostunut siitä viitekehyksestä mistä häntä pyydetään tulemaan ihmisten luo. Jumalaa kiinnostaa ennen kaikkea ihmisen asenne.
Sielä missä on mukana väkinäisyyttä, pelkoa tai kiihkoa, ihmiset sulkevat sydämensä ja mielensä ja silloin Pyhä Henki ei voi toimia. Jumala ei siunaa tällaista vaan ihmiset jäävät tuskaan ja ahdistukseen. Jumala ei heitä jätä vaan ihminen itse alkaa vähitellen turtua tällaisen hengellisyyden keskellä. Jumalalle omistetussa työssä ei ole tilaa ihmisen omille missioille. Kun mietin tätä keskustelua pahuudesta en voi kuin ihmetellä sitä ajatusta, että ihminen, joka on lähtenyt seuramaan Jeesusta ja tunnustaa hänet Herrakseen voisi olla sielunvihollisen voimien vallassa. Jeesuksen omat sanat vapauttavat tällaisesta ajattellusta, sillä hän sanoo ettei samassa talossa voi olla kahta Herraa! Maailmamme ja ero Jumalasta altistaa sairaudelle mutta kristittyinä olemme turvassa demoneilta. Sielunvihollinen on tässä kohtaa hyvin taitava valehtelemaan meille muuta. Epävarmuus ja epäusko ovat hänen mieluisimpia aseitaan.
Yksi olenainen tekijä siinä kun kohtaamme Jumalan, on seurakunnan ihmisten keskinäinen yhteys ja kohtaaminen. Sen että ihmiset voivat puhua ja toimia yhdessä Jumalan kanssa. Maistelepa tätä ajatusta vielä, Seurakunnassa ihmiset ja Jumala toimivat yhdessä. Tämä on Jumalan perimmäinen tarkoitus. Seurakunnan yhteinen Jumalanpalvelus ei ole yksityistä hartaudenharjoittamista varten vaan juhla jossa Jumalan henki ja ihmiset palvelevat toisiaan ja riemuitsevat yhteydestä. Siinä mielessä voisi miettiä vaikkapa Luterilaista messua ja sen nykyistä luonnetta, miten se palvelee tarkoitustaan. Herää kaksi kysymystä. Pitäisikö hartaudelle hiljentymiselle luoda lisää tilaisuuksia että Messussa riemu voisi purkautua hieman ”runsaammin” kuin mitä se nykyään tekee ja samalla Jeesuksen seuraamisesta tuli koko päiväisempää. Ja pitäiskö Messua todellakin muuttaa tai rinnalle tuoda messu, jossa ihmiset oikeasti kohtaisivat toisensa eivätkä vaivaantuneina tuijottaisi toistensa niskoja.
Kun olen kierrellyt eripuolella Suomea ja järjestellyt oman seurakunnan yhteisiä tilaisuuksia, rukous,ylistys ja opetus ovat olleet niitä josta ihmiset ovat saaneet eniten kotiin viemistä. Nämä ovat olleet myös tekijöitä jotka ovat tuoneet heidät uudestaan paikalle. Se mistä he ovat iloinneet on vapautunut tunnelma ja turvallisuus ja se kun kaikki tuntevat toisensa ja kokevat olevan samaa Jumalan perhettä.
Seurakunta on Myrskyssä mutta kuitenkin turvassa samoin kuin opetuslapset olivat aikoinaan vaikka muuta pelkäsivät. Meidän pitäisi olla huolissan heistä jotka eivät ole veneessä lainkaan!
09/04/2013 19:54
Tosi, syvällinen ja kaipausta herättävä teksti!
Voisiko maailmassa toteutua vai jääkö vain ihanaksi unelmaksi……?
”Että he yhtä olisivat”.
Ehkä teillä kuitenkin siellä, kaukana kavalasta maailmasta 😉 – siellä missä on todellisia ihmisiä. Lähellä luontoa ja Jumalaa.
Tekstisi saa hiljaiseksi. Tulee ikävä täydellisyyttä.
Kuitenkin ensimmäisellä lukukerralla tuli mieleeni:
”On armo suuri, ihmeinen. Se muutti sydämen. Mä kuuro sokea sain ihmeen kokea. Nyt kuulla, nähdä voin!!!
Tää armo poisti tuomion. Toi rauhan tuntohon. Sen hetken muistan ain kun Herran armon sain. Nyt siihen luotan Vain!!!
Kun vaarat vaanii tiellä maan, saan käydä suojassaan. Tää armo varjelee ja tieni valaisee, kun kuljen taivaaseen!
On siellä juhla voittajain, ja päivä kestää ain. Kun vuosituhanten, soi laulu Pyhien. Se alkusoitto vain!!!”
Kiitos Tapio.
Siunatkoon Sinua Kaikkivaltias Jumala, kaikessa kaiken aikaa!
TykkääTykkää
09/04/2013 21:45
Kiitos tekstisitäsi.Niinpä.Leirin ulkopuolelle on mentävä ja muistettava esirukouksissakin ja välillä taas pitää Pyhien tarpeet ominaan ja olla yhteydessä toisten Kristittyjen, saman Isän lasten kanssa saamassa ja kasvamassa. Tuulikin kaima Tuulikki M. kirjoitti tuonne toiseen blogialustaan tavattoman mielenkiintoisen ja avartavan kommentin toisen blogistin tekstiin. Hänen puheenvuoronsa koski rukousta. Kannattaa käydä lukemassa.
TykkääTykkää