etsikkoaika | Blogitaivas

Olen viimeiset kuukaudet joutunut pohtimaan oman uskoni perustuksia. Mihin oikeastaan uskon ja miten uskon. Olen pitänyt joitakin puheita ja opetuksia jotka sivuavat tätä pohdiskelua ja yrittänyt hahmottaa raamatusta sitä mitä on kristinusko ja kuka on Jumala.

Jumalan persoona herättää minussa tällä hetkellä lähinnä pelonsekaisia ajatuksia. Päällimmäisenä on valtava kunnioitus häntä kohtaan. Jumala on niin ääretön ja valtava, etten osaa hahmottaa hänestä yksityiskohtia. Hän on kaikkialla, mutta en tavoita häntä millään aisteillani. Siksi välillä tuntuu että huudan elämäni tuskaa tuuleen, jossa kukaan ei kuule eikä kukaan vastaa.

Raamatussa meille opetetaan, että usko syntyy kuulemisesta eli Jumalan sanasta. Johannes aloittaa evankeliuminsa kertomalla, että alussa oli Sana ja Sana on Jeesus. Että sanalla on kaikki luotu. Sana eli Jeesus synnyttää uskon. Usko ei lopultakaan ole jotain jonka voin itse synnyttää itsessäni. Voin ainoastaan viettää aikaa Sanan kanssa.

Nahumin kirjassa, sen alkujakeissa on ajatus siitä, kuinka voimme kestää Jumalan edessä, joka voi hävittää koko maanpiirin. Nahumin tekstiä ei ole julistettu vain hänen aikalaisilleen, vaan myös meille. Olen aloittanut tämän tekstin helmikuulla ja siitä asti olen kipuillut oman itseni kanssa ja viime yönä Jumala lähestyi minua unen kautta nostaen esiin sen kutsun, jonka hän on minuun istuttanut. Kutsun ,jonka osa on esimerkiksi tämä blogi-alusta. Kutsun evankelistan osaan. Sen miksi kirkko ja seurakunta on olemassa. Eli julistamassa Jeesusta Kristusta, Maailman vapahtajaa ja valoa.

Minun sieluni ja ruumiini haluaisi tehdä aivan eri asioita, aivan kuten Paavalikin jo kipuili. En tiedä mikä oli hänen pistimensä ja kipunsa, mutta minä olen oppinut tuntemaan omani. Kipu elämässä ei ole mieltä ylentävä asia, mutta se voi olla asia jonka kanssa on pakko mennä Jumalan luo. Sen olen joutunut nyt tekemään ja Jumala vastasi heti.

Minun uskoni ja elämäni perusta on Jeesus, hyvä paimen. Ei minä, Tapio, ja minun tarpeeni. Jumala tietää mitä minä tarvitsen siihen, jotta voin kulkea sen tien, joka Jeesus on. Jumala tietää mitä tarvitsen että ymmärrän sen totuuden joka Jeesus on ja jumala tietää mitä tarvitsen jotta voin elää todeksi sen elämän joka Jeesus on.

Kesä on edennyt jo pitkälle heinäkuuta. Toipuminen talvesta ja alkukesän kiireistä sekä kuumuudesta on vienyt tovin. Kaikkea ei voi ”oksentaa” tänne, vaikka varmaan moni asia voisi olla rakennukseksi toisille, koska Jumala on kaikessa mukana. Olen aika levoton luonne ja pysähtyminen on välillä vaikeaa. Omien lasten kasvu aikuisuuteen on ollut melko rankkaa. Luopuminen on vaikeaa, vaikka yhteys heihin on hyvä. Ikävä on kova! Voin kuvitella millainen ikävä on taivaallisella Isällämme, joka päinvastoin kuin me maalliset isät, hän haluaa kerätä kaikki lapsensa turvaan omien kasvojensa alle. me maalliset isät odotamme että lapset lentävät maailmalle omien siipien varaan.

Olen huomannut kuinka kaiken alta paljastuu ylpeys, nyt kun on aikaa pohtia ja pysähtyä tutkimaan elämää. Huomaan kuinka tärkeää itselleni on tietyt asiat. Päästä puhumaan seuroihin ja majatalo-iltoihin. Saada oma nimi jonkun hengellisen staran viereen tilaisuuden mainokseen. Ylpeys, joka asuu minussa ja sinussa, estää usein meitä olemasta aito itsemme. Se vaikuttaa ihmissuhteisiimme ja tapaamme kohdata toisia ihmisiä.

Ylpeys estää myös ihmistä löytämästä suhdetta Jeesukseen. Koemme että olemme ihan hyviä ihmisiä. Emme ole tehneet mitään niin isoa syntiä ettemmekö kelpaisi Jumalalle näinkin. Jeesuksesta puhuminen on jotenkin noloa ja koemme että minun Jumalani riittää. Meille riittää sellainen Jumala, johon voimme itse määrittää suhteemme.

Raamatun Jumala ja Jeesus ovat kuitenkin yhtä, Ilman Jeesusta meillä ei ole iankaikkista elämää. Kysymys synnistä on haastava nykyihmiselle joka ei hyväksy syyllistämistä tai muutakaan persoonaan kohdistuvaa painetta. Kuitenkin joka ihminen on Jumalan edessä tasa-arvoinen. Jokainen on tämän maailman tahraama ja syntinen ja tarvitsee siksi Jeesusta!

Muistan kuinka lapsena selasin vihkiraamattua, joka oli äidin yöpöydällä. Se oli pelottava kirja ja Jumala vaikutti kauhistuttavalta. Lapsen mieli osasi poimia sieltä vain ihmiselle pelottavia asioita. Laki jyräsi kaiken alleen ja Jumala kosti synnin. Luulen, että moni ihminen kokee raamatun samalla tavalla. Synti ja syntisyys pelottaa ja siksi on turvallisempaa pysyä erossa koko kirjasta. Vasta kun ihminen tajuaa ja nöyrtyy Jumalan edessä tunnustamaan oman heikkoutensa, hän kykenee pyytämään Jumalalta apua. Vasta silloin Jumalan armo ja rakkaus paljastuu ihmiselle. Siellä missä synti on suuri on Jumalan armo voimallisin. Silloin Jeesuksen sovitustyö ristillä ja sen merkitys selviää ihmiselle ja raamattu paljastuukin rakkauden kirjaksi. Jumalan henki tulee suomentamaan ja selventämään raamattua ihmiselle joka kääntyy Jeesuksen puoleen.

Näin myös ylpeys väistyy ihmisestä, kun hän ymmärtää tarvitsevansa Jeesusta omaan elämäänsä. Nöyrtyminen Jumalan edessä ei ole nöyristelyä vaan tarpeen ja kaipauksen tunnustamista. Aivan kuin pieni lapsi ihminen saa kaivata ja ikävöidä isää. Oman heikkouden ymmärtäminen kääntyy vähitellen vahvuudeksi kun Jumalan henki asettuu ihmisen puolelle lohduttaen ja vahvistaen luottamusta siihen että Jumala on sittenkin rakkaus.