Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


4 kommenttia

Jeesuksen kanssa kahvilassa

WP_20140412_002

– Minä tarvitsisin ystäviä. Muuten muutun lopullisesti erakoksi, murehtii ystävä. Kahvilassa, kuinkas muuten.
Katson häneen. Kaveri on tosissaan. Huolissaan.
– Otan rukouslistalle, älä murehdi.

Toisinaan sydämeen tulee suuri varmuus: Tämä homma hoituu rukoilemalla. Siihen saattaa muutama kuukausi mennä, mutta varma on aina varma. Se on mysteeri. Kun uskonikaan ei ole kovin suuri.

Markku Sarento puhui sunnuntaina Liedossa suhteestaan rukoukseen. Ennen hän ajatteli, että rukous toimii vähän niin kuin limsa-automaatti. Kolikko sisään ja painallus napista. Vastaus kolahtaa jos kolahtaa, joskus jopa sen makuinen kuin tilasi. Nyttemmin Markun ajatukset rukouksesta kuulemma ovat vähän kehittyneet.

Itse sorrun toisinaan ajattelemaan, että rukous on kuin pankkikortti. Vastaus tulee, jos tilillä on katetta. Toinen versio rukouksesta, johon voisin langeta, olisi ehkä luottokorttirukous. Rukoile nyt, lasku tulee aikanaan.

Viime aikoina olen huomannut, että rukous toimii toisin. Rukous vain toimii. Riippumatta sattuuko uskoni juuri olemaan kuivettuneen mustapippurin kokoinen vai kuin mehukas appelsiini. Rukous vain toimii. Toisinaan.

Aina se ei toimi. Vaikka kuinka rukoiltiin, potilas menehtyi. Vaikka kuinka rukoiltiin, kaveri on vielä työttömänä. Se on mystistä.

Sekoittelen rooibospussia teelasissa. Mietin, ajatteleeko ystäväni, että suhtaudun hänen ongelmaansa liian kevyesti. ”Just a moment, hoituu kyllä.” No, juttelemme murheesta laajemminkin. Kahvilavertaistuki tuntuu olevan päivän sana. Keltainen bussi lähtee pysäkiltä ikkunan takana.

Minun rukouslistallani on muutamia asioita. Ei monta. Olen viime viikkoina pohtinut tuota varmuuden aspektia. Mistä johtuu, että toisten rukousaiheiden kanssa varmuus puuttuu. Toisten aiheiden kanssa taas uskaltaa sanoa, että älä murehdi, asiasi on vireillä. Sellaisia aiheita ottaa mielellään kannettavakseen.

Olen oikein iloinen, kun saan rukoilla jollekin seurakuntayhteyttä tai ystäviä. Voisiko olla niin, että joillakin ihmisillä on vaikka sairaiden puolesta rukoilemisen armolahja. Minun lahjani olisi sosiaalisten suhteiden puolesta rukoileminen.

Jeesus yllytti pyytämään asioita: ”mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa”. Toisessa kohdassa hän vielä kehottaa rukoilijaa uskomaan jo asian saaneensa. Ihan noin helpolta homma ei käytännössä kuitenkaan tunnu.

Pikemminkin tähän tuntuu olevan sovellettavissa toinen kohta. Siteeraan sitä vähän pidemmästi: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.  Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Minusta tuntuu, että ”minun luokseni tulemista” on nykymaailmassa juuri vaikka kahvilassa keskustelu. Missä kaksi tai kolme ovat koolla hänen nimessään, hän on mukana.

Eihän me kahvilassa istuttu minkään uskonnollisen kaavan mukaisesti. Juteltiin siinä vain ja viskeltiin kuormistamme kiviä kahvilan lattialle. Lupauksensa mukaan Jeesus istuskeli siinä ja kuunteli. Ja myös minä kuuntelin ystävääni. Mietin, että hänen asiansa otan mielelläni kevyeksi kantamukseksi.

Tämä blogi on käsitellyt lähinnä pyyntörukouksia. Ne mielletään usein kolikoiden pistämiseksi limsa-automaattiin tai luottokortin vinguttamisena. Kuitenkin pyyntörukouksetkin kääntyivät nyt Jumalan läsnäoloon, Jeesukseen kahvilan pöydässä.

Yksi kysymys tässä vielä jää auki. Miten rukous oikeasti toimii? Se on mystistä.


6 kommenttia

Mittatilausrukous

WP_20150220_015– Mä en muuten ole syönyt laskiaispullaa varmaan kahteenkymmeneen vuoteen, huomasi ystävä kahvilan kassalla. – Onko näitä erilaisia?

Ystävän nykyisillä kotikonnuilla Etelä-Saksassa laskiaispullakulttuuri ei voi yhtä hyvin kuin Suomessa. Selvittelin siis hänelle muutamalla harvalla sanankäänteellä täytteiden erot. Täytteiden oikeaoppisuudesta vuosittain käytävää teologista kamppailua en valottanut.

Kahvilassa oli pääasiassa mummoikäistä porukkaa. Pappaikäisiäkin oli pari. Mekin mahduimme istumaan salin yhteen soppeen. Marilyn ja James Dean ryhdistäytyivät kehyksissään ja alkoivat kuunnella juttujamme. Keskustelimme vähän syvällisempiä ja vähän arkisempia asioita, semmoisia mitä helsinkiläisessä kahvilassa voi ääneen puhua. Siis melkein vaikka mitä, tärkeitä asioita.

Laskiaispullat katosivat. Hiljalleen takaraivostani alkoi kuulua rahinaa. Rahina muuttui sanoiksi, joita olinkin jo odottanut: ”Sä voisit rukoilla ystäväsi puolesta.” Tuuppasin sanat jonnekin oikean korvan tietämille, mutta siellä niiden kaiku vain voimistui.

– Piipahdettaisko tossa Vanhassakirkossa ennen kuin mun bussi lähtee? kysäisin lopulta muina miehinä.

Tulkitsin ystävän vastauksen myönteiseksi. Ehdotus ei ehkä ollut hänelle järisyttävä yllätys. Hengelliset asiat olivat olleet laskiaispullien ääressä esillä. Aiemmista keskusteluista olin päätellyt, että hän ehkä jopa odottaa, että rukoilisin hänen puolestaan. Ei ehkä olettanut mutta odotti.

En tajua, miksi lähdimme liikkeelle aivan liian aikaisin. Huolestuin. Vaikka koin rukouksen tärkeäksi, en taatusti pystyisi rukoilemaan kolmea varttia kenenkään puolesta! ”Hei, rauhoitu”, komensin itseäni. ”Eihän koko aikaa tarvitse rukoilla!”

Vanhakirkkopa oli aito suomalainen luterilainen kirkko. Arki-iltapäivänä kuuden kieppeissä temppelin ikkunat olivat sysipimeät. Sinne emme siis menneet.

Lähdimme taivaltamaan katuja. Ne veivät jotenkin vahingossa Senaatintorille. Taivas oli tummansininen, ja tummempaa maisemassa olivat vain Suurkirkon pimeät ikkunat. En osannut päättää harmittiko minua ankarasti vai olinko huojentunut. Rukoukset julkisessa tilassa eivät ole erikoisalaani. Varsinkaan jos ympärillä parveilee japanilaisia turisteja. Mutta kyllä ystäväni olisi pienen rukouksen ansainnut.

Kävely jatkui kohti linja-autoni lähtöpaikkaa Mannerheimintiellä. Juttelu jatkui ja matka pysäkille lyheni. Vaikka rukous jännitti minua, myös harmistus
iski. Tämä homma menee nyt aivan mönkään! Kuka kumma rukoilee ystävän puolesta, jos en minä nyt.

Kun olimme jo melkein bussipysäkillä, aikaa oli vielä rahtunen.

– Kävellään vielä pieni mutka, ehdotin.

Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä se mutka voisi olla. Vain viisi askelta ehdotukseni jälkeen tajusin: Kampin kappeli. Se on auki. Sinne!

Sinne mentiin. Sisällä oli pari ulkomaalaista, toisella hassu karvahattu. Istuimme aika eteen. Katselimme alttaria kohti. Takanamme joku tuli, joku meni.

– Täällä on risti, huomasin. Kynttiläkin paloi. Katse kuitenkin nousi katonrajaan, siellä oli enemmän valoa.

Äkkiä tajusin, että kappelissa ei juuri nyt ole ketään muita. Ei voi olla totta. Taivaan Isä järjesti tämän. Tässä on täsmälleen sopivasti aikaa. Tässä on täsmälleen sopivasti rauhaa.

Itse asiassa koko rukoilemisesta ei ollut puhuttu sanaakaan. Ehdotin rukousta. Ystävä nyökkäsi.

– Voinko mä laskea käden sun olkapäälle?
Ystävä nyökkäsi uudelleen.

Rukoilin hiljaiseen ääneen Kampin kappelissa sellaisia asioita, joista oli ollut puhetta tänään ja aiemmin. Rukoilin hiljaa selvällä suomen kielellä. Ehkä siinä meni alle minuutti. Ehkä puolitoista.

– Aamen.

Samassa ovi kävi ja pari turistia tuli sisään.

Kohta istuin linja-autossa. Oivalsin, että lyhyt rukous oli yksi elämäni merkityksellisimpiä rukouksia: Sen oli Jumala järjestänyt. Mittatilaustyönä.