Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Kesän jälkeen

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kesä alkaa olla elettyä elämää ja koulutyö on päässyt hyvään alkuun. Työ uuden luokan kanssa on aina jännittävää ja palkitsevaa. Neljäsluokkalaiset katsovat vielä  maailmaa löytöretkeilijän silmin. Uusi luokkani on minulle kuin lahja Jumalalta ja olen ajoittain jopa innostunut kaikesta mitä saan tehdä näiden lasten kanssa. Saatan kuulostaa hieman oudolta mutta kun on seisonut rotkonreunalla jonka toinen nimi on työuupumus ja välttynyt putoamasta sinne niin ei uskalla innostukseni tasosta tämän vahvemmin vielä todistaa.

On ollut ilo vahvistaa sitä mitä työkaverini ovat alemmilla luokilla näiden lasten kanssa saaneet aikaan. Pahin pelkoni onkin, että onnistun sekoittamaan pakkaa liikaa omalla persoonallani heti alkuunsa. Uusi luokka haastaa myös itseäni tutkimaan omia työtapojani ja persoonaani opettajana ja ihmisenä. Ihmisyys ja inhimillisyys onkin oman kutsumukseni ytimessä. Olla ihminen  ihmiselle. Kohdata lapset ihmisinä eikä pelkästään oppilaina.

Ihmisyys ja inhimillisyys  on mielestäni koko olemassaolomme kulmakiviä. Meidät luotiin ensisijaisesti ihmisiksi, Jumalan kuva on inhimillinen luomus. Ei uskonnollinen tai mikään muunkaan sorttinen, johonkin erilliseen ihmisryhmään kuuluva olento. Jumala ei asettanut meitä maailmaan, jotta eristäytyisimme uskonnollisten muurien taakse, vaan elämään arkea, jossa kohtaamme kaikenlaisia ihmisiä. Olen antanut Jumalan sitoa itseni Kristukseen ja sitä kautta pelastukseen mutta se ei vaikuta negatiivisesti millään tavalla siihen miten suhtaudun muihin ihmisiin. Päinvastoin Kristittynä haluan osoittaa rakkautta ja myötätuntoa kaikille ihmisille. Jeesuksen opettama radikaali ja pyyteetön rakkaus ei tunnusta eroa ihmisten välillä. Jeesuksen seuraajana en halua rakentaa raja-aitoja enkä myöskään halua ylläpitää niitä.

Opettajuus tänä päivänä on suvaitsevaisuuden rakentamista ja oikealla tavalla oivallettuna se ei ole millään tavalla ristiriidassa Raamatun kanssa, on vain ensin tajuttava, että jokainen ihminen on Jumalalle tärkeä ja on luotettava Jumalan toimintaan niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät tunnusta samoja hengellisiä arvoja kuin minä. Kuitenkin ihmisinä he ovat Jumalan kuvia ja arvokkaita sen tähden.  Heidän kohdallani annan oman elämäntapani todistaa Jumalasta ja siunaan heitä mielessäni. Evankeliumin julistamiseen tulee kyllä mahdollisuuksia muualla.

Olen törmännyt usein sanapariin totuus ja rakkaus. Sanaparin käyttäjien suussa ”totuus”- sana on valitettavan usein  jähmettänyt ”rakkaus” sanan kylmäksi ja merkityksettömäksi ilmaisuksi rakkaudesta, joka valikoi kohteensa. Totuus siitä, että Jeesus on tie Jumalan luo ja muita teitä ei ole, ei pitäsi halvaannuttaa ihmisen kykyä osoittaa rakkautta kaikille ihmisille. Kuitenkin näen kristittyjä ystäviäni rakentamassa jos minkälaisia rajoja ja bunkkereita suojakseen. Jos opetuslapset olisivat aikanaan  toimineet näin, ei maailmassa olisi uskontoa nimeltä Kristinusko. Tällä hetkellä maailma tarvitsee todistuksen äärimmäisestä ja radikaalista rakkaudesta, joka kiteytyy Jumalaan, joka uhrasi poikansa ihmiskunnan puolesta. Jokaisen arvo mitataan tuon teon mukaan. Jokainen elämä on siis mittaamattoman arvokas Jumalan silmissä. Miten me voisimme ajatella toisin. Meidän tulisi siis rakastaa ihmisiä Jumalalle ja kertoa heille, että Jeesus haluaa pelastaa. Totuus on siinä että Jumala on rakkaus ja meidän Jumalan lasten tulisi ilmentää sitä.

Peräänkuuluttaisin lapsenomaista luottamusta Jumalaan ja toimimaan sen mukaan. Lapsen asemasta rakennetaan luottamusta, ei lähtökohtaisesti vihaa ja riitaa. Huolet kannetaan Jumalalle, niinkuin lapsi kertoo huolensa isälleen ja luotetaan että Isä toimii ja me vapaudumme tekemään omat tehtävämme.

 

Mainokset


Jätä kommentti

Koulut loppuu, kiusaaminen ei

sekalaista 485Kevään lehtikirjoittelu huipentui lööpeissä siihen miten lapsia saa rangaista. Aikaisemmin kohuttiin häiriköistä ja opettajan oikeuksista ylipäänsä. Olen huomannut että kesälomien alla on ollut tapana kirjoitella kouluaiheisia juttuja. Usein sävy on negatiivinen. Kuitenkin on hyvä, että herätään ainakin hetkellisesti miettimään sitä millaisissa olosuhteissa koulua käydään. Suomi on varakas maa ja sen koulujärjestelmä on hyvä. Opettajien työmoraali on korkea ja siksipä suomalaislasten yleinen tieto- ja taitotaso on huippuluokkaa. Suurin uhka on koulujen eriarvoistuminen kun ongelmia alkaa kasaantua tietyille kaupunkikouluille isoissa kaupungeissa. Pienemmillä paikkakunnnilla tätä ongelmaa ei  ole. Kouluviihtyvyys ei ole ollut Suomen kouluissa koskaan kansainvälistä huippua mutta tuloksiin se ei ole juurikaan vaikuttanut.

Kaikista ongelmista koulukiusaaminen on suomalaisen koulujärjestelmän pahin kanto kaskessa ja sen kitkemiseen pois ei tunnu löytyvän minkäänlaista konstia. Kiusaamisen jäljet ovat pelottavia. Jokaisen aseeseen tarttuneen joukkosurmaajan taustalta tuntuu löytyvän kiusaamista.

Hiljattain luin blogin joka kertoo tarinaa siitä miten nuori tyttö sairastui koulukiusaamisen seurauksena masennukseen. Kun vielä terveydenhoidon ammattilaiset alakoulu luokilta asti muistuttelivat painokäyrästä,  oli 16 vuotiaan elämä päättyä nälkäkuolemaan. Nyt tyttö jakaa kokemuksensa muiden kanssa kertoen selviytymistarinaansa.

Itse tuijottelin aikoinaan  koululaitoksen vessanpyttyä sisäpuolelta kun luokkakaverit päättivät hieman huvittaa itseään kustannuksellani. Peruskoulun ajan jatkunut kiusaaminen oli tehdä minustakin aivan jotain muuta kuin mitä nykyään olen. Minun onnekseni vahva perhe ja seurakunta piti miehen pinnalla. Mutta ilman jälkiä psyykkeessä minäkään en ole selvinnyt

Kiusattu nuori on kiusaajilleen kulutushyödyke jonka avulla viihdytetään itseään koulussa. suomalaiseen kouluun on pesiytynyt äijäkulttuuri johon kuuluu rankka huumori toisten kustannuksella. Alakoulussa vielä jollain tavoin kiusaamiseen päästään kiinni nollatoleransilla ja jatkuvalla kasvatustyöllä mutta viimeistää seiskaluokalla tukahdetut ongelmat ryöpsähtävät esiin ja nopeasti irvileuat löytävät kohteensa jonka kimppuun käydään surutta.

Usein kiusaaminen on järjestelmällistä syrjimistä jonka avulla kohde pullautetaan pois porukoista. Syyksi kelpaa ylipaino, harrastus, asuinpaikka tai vain väärä sana väärässä paikassa. Yhden kaverin sopiva letkautus toisesta saattaa levitä koko koulun tietoisuuteen pian kiusaamiskierre on valmis.

Pahinta kaikessa on että kiusaamiseen osallistuu aivan tavallisia nuoria ja lapsia. Ei pelkästään ns. häiriköitä ja siksi asioiden selvittäminen on niin epätoivoisen vaikeaa. Näiden lasten vanhempien on luonnollisesti vaikea hyväksyä ajatusta että heidän lapsensa osallistuisi moiseen touhuun. Fakta on kuitenkin se että suuri osa lapsista on niitä tavallisia lapsia ja nuoria ja jostainhan ne kiusaajat tulevat. Eivät tyhjät seinät huutele käytävillä : -Läskiperse, kävisit lenkillä!

Ja ne jotka eivät kiusaa, pitävät visusti suunsa kiinni, etteivät joutuisi valittajien listalle ja kiusattaviksi. Tavallista yläkoulussa on se, etteivät kiusatut uskalla juuri kertoa kiusaamisesta ennen kuin on myöhäistä. Nuoret eivät usko, että siitä olisi apua ja vaikuttaakin siltä, kun vanhemmat alkavat selvitellä asioita, he törmäävät melkoiseen muuriin koulun ovella. On vaitiolovelvollisuusmuuria ja yksilönsuojamuuria. Lapsen suojaksi on rakennettu muureja, jotka voivat  kääntyä  lasta vastaan jos vanhemmilla ei ole kunnollista näyttöä.

Lasten ja nuorten maailma tuntuu olevan vielä kovempi kuin aikaisemmin. Sosiaalinen media nopeuttaa tiedonkulkua ja sana leviää nopeasti. Nuorilla on pitkä lista siitä mikä on noloa ja mikä sallittua. He tuntuvat elävän melkoisessa tapojen ja arvojen viidakossa joka sääntelee heidän toimintaansa. Nuoruuden vapaus ja leikki alkaa olla harhaa.

Mikä olisi sitten hyvä tapa toimia kiusaamista vastaan. Ryhmä jonka jäsenet tuntevat toisensa ja ovat toisistaan riipuvaisia eivät yleensä kiusaa toisiaan. Keskinäinen arvostus ja ryhmähenki nostaa huonolla itsetunnolla varustetut pinnalle ja poistaa tarpeen kiusata. Johtajuus nousee tässäkin arvoonsa. Opettaja, joka osaa kohdata oppilaan oikealla tasolla  pystyy muuttamaan asioista.

n. 2000 vuotta sitten eräs opettaja tiesi tämän kerätessään opetuslapsia ympärilleen puhumattakaan Paavalista joka ei muusta puhunutkaan kuin siitä miten elää yhdessä.