Meihin ihmisiin on vahvasti istutettu tarve kokea ja tuntea asioita. Aistimme, tunne-elämämme ja psyykkeemme ovat kuin imupaperi, joka imaisee ympäristöstään kaikki tunneärsykkeet halusimmepa sitä tai emme. Olemme empaattisia ja useimmat meistä haluavat elämässämme myötä elää muiden ihmisten rinnalla täyttä elämää. Samalla haluamme kokea onnea, iloa ja kaikella tavalla rikasta elämää. Psyykkeemme on riippuvainen kokemuksista, jotka vapauttavat onnellisuus hormoneita. Vastapuolella vaanii masennus, ahdistus ja jopa tunteettomuus. Pahimmillaan menetämme yhteyden omiin tunteisiimme. Jotkut hukkuvat katkeruuden ja vihan kaivoon menettäen vähitellen ilon elämästään ja silloin jää jäljelle ruokittavaksi vain negatiiviset tunteet.

Kun olemme tällaisia tunteella toimivia olentoja, saatamme joskus perustaa Jumala suhteemme omien tuntemuksiemme varaan. Alamme etsiä Jumalaa aivan väärästä suunnasta, omasta sisimmästämme. Määrittämme uskomme sisältöä ja kohdetta sen mukaan mitä tunnemme. Heijastamme omia tunteitamme Jumalaan ja perustelemme sitten valintoja sen mukaan mitä kuvittelemme Jumalan tuntevan ja ajattelevan. Usein näen jopa raamatuntulkintojen taipuvat sen mukaan mitä luulemme Jumalan oikeasti tuntevan asioita kohtaan. Näin syntyy epäjumala, joka näyttää erehdyttävästi aidolta. Sielunvihollinenkin kysyi ihmiseltä, onko Jumala todella sanonut noin, asettaen Jumalan sanan kyseenalaiseksi.

Tunneihmisinä jäämme joskus riippuvaisiksi erilaisista pyhyyden kokemuksista ja pyrimme etsimään ja toistamaan kaavamaisesti niitä tilanteita, joissa olemme kohdanneet Jumalan tai Jumaluuden. Tällöin katseemme kääntyy pois itse Jumalasta ja alamme omilla teoillamme ja kokemuksillamme ylläpitämään uskoamme. Useimmat itämaiset uskonnot perustuvat juuri tällaiseen ihmisten sisäisten tunteiden ja tarpeiden tutkimiseen ja niiden herättämiseen. Uushenkisyyteen, joka valtaa alaa maassamme, kuuluu juuri tällainen positiivisten ”energioiden” kanavoiminen ja niiden etsiminen omasta sisimmästämme. Mutta myös Kristinuskossa lipsahdamme helposti etsimään pelastusta kaavojen ja tekojen kautta. Alamme suorittamaan kelvataksemme Jumalalle, pelkkä armo tuntuu silloin liian helpolta tieltä pelastukseen ja anteeksiantoon.

Kun koronaepidemia alkoi ja kerroin jossain sosiaalisenmedian kanavassa ottavani ilman muuta rokotuksen, sain eräältä mieheltä kommentin, että enkö usko omaan immuniteettiini ja kehoni kykyyn vastustaa virusta. Kommentoijan taustalla oli juuri tällainen usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen kunhan hän vain herättää sisällään uinuvat kyvyt ja ominaisuudet oikeanlaisen energian avulla. Tällainen ajattelu nousee mm. budhalaisuudesta jonka opit tuntuvat kiinnostavan kovasti suomalaisia.

Jeesus, aloittaessaan toimintansa, kehotti etsimään ensin Jumalan valtakuntaa eli hankkiutumaan Jumalan läsnäoloon. Joskus tuo Jumalan läsnäolo tuntuu meissä fyysisinä tuntemuksina. Jumalan Henki aiheuttaa meidän kehossamme erilaisia tuntemuksia, jotka ovat hyvin yksilöllisiä, mutta yksikään tuntemus ei sinällään tarkoita sitä, että kun emme tunne mitään, etteikö Jumala olisi läsnä. Toisaalta kaikki tuntemukset eivät johdu Jumalasta vaan saattavat olla puhtaasti oman kehomme ja mielemme tuotoksia. Olennaista terveessä kristillisyydessä on Jumalan sanan julistus ja tuntemus. Pyhän Hengen läsnäolo kirkastaa aina Kristusta, Jeesusta. Jeesus on itse luvannut olla kanssamme maailman loppuun saakka. Eli siellä missä uskova on siellä on myöskin Jeesus. Ainoastaan jos kiellämme Jeesuksen, menetämme yhteyden häneen ja pelastukseen.

Jumalan voima ja henki tulee aina ulkopuoleltamme, eikä Jumaluutta voi löytyä meidän sisältämme. Jumalan suurin lahja on usko Jeesukseen. Meissä syntyy tunteita ja reaktioita kun kohtaamme Vapahtajamme, mutta nuo tuntemukset ja ilmiöt eivät pelasta meitä. Pyhyyden kokemukset eivät pelasta vaan meidät pelastaa yksin Jeesus.