Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


2 kommenttia

Maalaisidentiteetti

IMG_20200103_172552_01

Kun päätyy maalle, oivaltaa, että elämä on helpompaa, jos pitää puukkoa ja tikkuaskia mukana. Puukkoa ei tarvita susejen tai lehmöjen tai muiden villipetojen karkottamiseen. Puu-uunit vaan on paljon helpompaa lämmittää, kun on työkalu kiehisten veistelemiseksi mukana. Tikut taas auttavat sytyttämisen alkuvaiheissa. Sytyttämisen alkuvaiheen jälkeen kirkonkyläläinen tosin pitää hetken aikaa käsiä tiukasti ristissä ja toivoo, että tuli tosiaan syttyy.

Tikut ja puukko rakentavat maalaisidentiteetin. Tässä ollaan luonnon armoilla, mutta pärjätään kyllä, kun on taito hyppysissä ja välineet koko ajan käden ulottuvilla. Maalaisidentiteetti vahvistuu vielä siitä, että saa uuninpesät syttymään viimeistään toisella tulitikulla. Varsinkin talossa, jossa on seitsemän uunia, tikut loppuisivat äkkiä, jos sytyttämisen kanssa tumpeloisi. Ja meillähän osataan!

Kaiken kukkuraksi itsensä tuntee paljon raittiuskottavammaksi, kun koiran kanssa kulkiessa tikkuaski rapisee taskussa. Lisäuskottavuutta kertyy, kun lompsuttelee menemään pari numeroa liian isot Kontiot jalassa. Sellaiset, joista kiilto on jäänyt jonnekin pari vuosikymmenen taakse. Kaupunkilaiset ne kiillolla koreilee.

Ainoa ongelma tässä identiteetin rakentumisessa on se, että aito maalaiseläjä tuskin ajattelee tällaisia ajatuksia lainkaan. Meikäläinen niitä ajattelee, kun ei ole aito. Identiteettiä ei tarvitse rakentaa, jos on jonkinlaiseksi kasvanut.

Lähdin sitten junalla kohti kotipellonreunaa kirkonkylän laitamilla. Pelto ei ole minun peltoni. Puukko jäi seinälle roikkumaan, tikkuaski hyllynreunalle odottelemaan pääsyä seuraavan taskun pohjalle. Kotoista kirkonkyläidentiteettiä ei tarvitse miettiä. Sitä vain on, kun kulkee kauluksestaan rispaantuneessa nahkatakissa ja suunnilleen sopivissa haisaappaissa. Kulkemisia valaisevat oranssit katuvalot. Yhdessä risteyksessä on oikein liikennevalotkin.

Siellä maalla taitaa yhdessä risteyksessä olla yksi lamppu. Pimeällä raittia kuljetaan varvastuntumalla, joka liian isojen saappaiden ja kahden villasukkaparin läpi on viitteellisesti suuntaa-antava.

sdr


7 kommenttia

Veneiden hautuumaa

IMG_20200102_100513

Koira kömpi makuusopestaan vasta yhdeksän jälkeen, ja ulos oli kuulemma heti päästävä. Mitä siinä muuta teet kuin kumoat kahvikupin kurkkuusi, kahlehdit koiran hihnaansa ja lähdet ulos koleaan tuuleen.

Ensimmäinen kohtaamamme naapuri haukkui meidät pataluhaksi, ja toinen meistä vastasi samalla mitalla. Minä yritin pysyä haukkuharkassa neutraalina. Toki pidin melko lujasti kiinni talutushihnasta, jotteivät koirat pääse järsimään toisiaan aidanraoista.

Tie vei alas Pumppumyllyn rantaan. Järvi oli jäässä, veneet maissa. Talven tuulet olivat raidoittaneet järven. Vastarannan puiden takaa kurkki aamu-uninen aurinko. Pitkään oli sekin tänään nukkunut.

Vähän ylempänä oli veneiden kalmisto. Muutama kevyt sisävesialus kasvoi jo sammalta. Päässäni alkoi soida Lasse Heikkilän Viimeiset veneet. Eivätkö veneet ennen saaneet arvoisensa lopun loimuamalla juhannuskokkoina? Nyt jos heitteille jätetyn synteettisen purren sytyttäisi, saisi syytteen ympäristörikoksesta.

Koira etsi sulasta rantavedestä puukapulan aarteekseen. Sitä se kantoi ja minä olin tyytyväinen. Jos aarre olisi koiralle rakas ja se pitäisi sitä tiukasti kidassaan, paluumatkaa säestäisivät vain yksipuoliset haukkujaiset. Ei tullut edes sellaisia. Naapuri oli tassutellut sisään.

Pitkin päivää olen mielessäni palannut ihmettelemään rantaryteikössä maatuvia veneitä. Ehkä ennen pitkää puuveneistä jäljellä olisivat vain luurangot. Joku niitä vuosien päästä koiralleen puoliääneen ihmettelisi ja miettisi ihmisten elämää ja edesottamuksia kaukaisella 20-luvulla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 


1 kommentti

Hyvää uutta vuotta 2020

Blogitaivas aloittaa uuden vuoden muuttamalla kommentointi käytäntöä. Aikaisemmin on vaadittu WP:n tunnukset, mutta nyt kokeilemme sähköpostitunnistautumista. Ilmoittamalla sähköposti ja nimi, niin homman pitäisi onnistua. Toki kommentti menee ensin hyväksyttäväksi, koska roskapostin määrä on niin suurta nykyään.

Yhä korostan sitä, että Blogitaivas ei ole alusta varsinaiselle opilliselle tai teologiselle väittelylle. Vuosien varrella olen huomannut, että hengellinen keskustelu ei juurikaan ole edennyt asemasotavaiheesta avoimeen ja asioita eteenpäin vievään malliin. Ehkäpä ongelma on siitä,  ettei suunnat aina ole oikein selvillä. Ei tiedetä minne pitäisi mennä ja mikä on edes ongelma. Viittaan tällä kirkosta eroamiseen ja maallistumiseen.

Kuitenkin uskovien asenteet vaikuttavat koventuneen mitä tulee yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se tuntuu merkilliseltä kun katsoo kuka on esikuvamme l. itse Jeesus Kristus.

 

fshbty

Itse haluaisin, että Evankeliumi nousisi selkeämmin esille ja puhuisimme enemmän Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta. Vuosi 2020 voisi olla vuosi, jolloin puhuisimme Jeesuksesta ja siitä mikä on lähimmäisen rooli. Mieleen tulee auttamatta vertaus laupiaasta Samarialaisesta. 

T. Tapsa


Jätä kommentti

Taivaan Ikkuna ja Elämän Kirja

Psalmista 119/105 ” Sinun Sanasi on minun jalkaini lamppu ja Valkeus minun tielläni” ja edelleen jakeessa 162 sanotaan:” Minä riemuitsen Sinun puheestasi, niin kuin suuren saaliin saanut!” Rakkaat blogitaivaan ystävät, Kiitos teille tuestanne!

Tämä aamu on ollut ihmeellinen! Minun sieluni ja Henkeni on ravittu ja laulaa kiitosta! Ennen kaikkea kiitoksen kohde on Herramme ja Jumalamme Kolminaisuudessaan. Aamuni venyi pois aikataulustaan, koska koin olevani Jumalan läheisyydessä niin etten voinut muuta. Toivon sydämestäni että se näkyisi myös tämän vuoden viimeisimmän päivän tekstissäni. Kuitenkin tiedän että kaikki mitä yritämme ja yritän tai teemme on vajaata, mutta Jumala Itse on täydellinen!

Suuri on otsikko ja suuri ajatus, mutta jotain siitä kuitenkin. Tänään olen saanut, jälleen kerran, häivähdyksen taivaan todellisuudesta. Siitä kuinka ihmeellinen on Jumalan sana ja Sana josta saamme ammentaa! Se Todellinen Elämän leipä ja vesi, etten sanoisi viini. Olen Jumalan armosta, sen ymmärrän nyt, se mikä olen ja mikä olen ollut koko elämäni ajan, vaikka välillä hukassakin. Juuri nyt Jumalan armo tuo jälleen kyyneleet silmiini sillä Hän ON Nimensä veroinen! Eikä ole ketään toista!

Olen elämäni aikana, kaikkina aikoina, saanut kirjoittaa jo monta kirjaa, jotka kuitenkaan eivät ole yksissä kansissa vaan pieninä palasina maailmalla. Ikuinen unelmani on ollut julkaista jonkinlainen runo tm. elämänkerrallinen kirja ja siitä puhuttukin useammankin kerran milloin missäkin ja kenenkin kanssa. Mutta tähän se on jäänyt. Pensseli vei suurimman osan luovuudestani ja tämä karu elämä loput. Mutta Koko Ajan olen ollut Jumalan kämmenellä! Elämäni karuissakin olosuhteissa, vaikka en olisi sitä tiedostanutkaan aina. Niin kuin en olekaan.

Tämä vuoden viimeisin päivä valkeni kirkkaana ja kauniina, aurinkokin paistoi, olisi ollut ihana ulkoilukeli. Ehkä oli onni etten päässyt tästä kuin ikkunasta ihailemaan, sillä muutoin en istuisi nyt tässä todistamassa Jumalan ihmeistä. Joita meidän kaikkien kohdalla kuitenkin on, näimmepä niitä näillä savisilmillämme, tai sillä ymmärryksellä mikä itse kullakin on.

Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan on ääretön ja rajaton jokaisen ihmisen viimeiseen hengenvetoon asti. Ja vain Jumala tietää itse kunkin kohdalla mikä pääteasema on. Vain Jumala, kaiken luomakunnan Kruunu, Luoja ja Isä! Tänä aamuna tajusin jotenkin selkeämmin kuin aikaisemmin että saan nähdä omankin elämäni kuin kaarena taivaalla, lupauksena Jumalalta, Armon ja pysyvyyden lupauksena.

Tosin jos, ja kun tästä nyt kirjoitan on pakko mainita kuinka ns. ”maailman henki” on ottanut tämän lupauksenkaaren lippuihinsa tunnuksenaan. Kuitenkin tiedostan ja tunnustan etten ole tähänkään asiaan muuten ottamassa kantaa kuin että, muistutan itseäni tästä mikä sateenkaaren alkuperäinen lupaus oli.

Jumala Yksin! Hän aikaansaa sekä tuhon että pelastuksen. Hän tietää mitä tekoa me ihmiset olemme ja mikä on sydäntemme tila ja suhtautuminen Kaikkivaltiaan tekoihin, tietoon ja päätöksiin, niin taivaassa kuin maanpäälläkin! Koskaan emme saata tarpeeksi kiittää Herraamme siitä että meillä on Hänen Sanansa! Niin kirjoitettuna kuin persoonanakin. Rakas kirja ja Rakas Ihmisen ainosyntyinen Poika. Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus! Hän On kaiken A ja O. Alku ja Loppu.

Vaikka tiedämme sanan pohjalta että aika on rajallinen tälle maailmalle, tiedämme myös että Jumala, Isämme luo uudaet taivaat ja uuden maan jossa elämme ikuisesti rakkauden, Armon, terveyden ja ihanuuden aikaa. Minulla on tässä auki Pietarin toinen kirje josta aioin lainata muutamia lauseita, mutta se on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen. Joskaan en ole aivan varma kuinka se tähän sopii, mutta vanhan käännöksen mukaan alunjohdatus sanoo seuraavasti:

”Pietari toivottaa uskoville armoa ja rauhaa ,kehoittaa heitä uskossaan osoittamaan hyviä avuja ja tekemään kutsumuksensa lujaksi, sanoo aina muistuttavansa heitä tästä, koska tietää äkisti kuolevansa ja koska hän itse on Pyhällä Vuorella nähnyt Kristuksen Kirkastuksen ja Kuullut Taivaallisen Todistuksen Hänestä. Joten profeetallinen Sana on käynyt sitä luotettavammaksi.

Tämäkin Pietarin kirje on sitä liikuttavampi kun muistamme mitä hänelle kerran tapahtui. Jumalan Armo ei muista meidän heikkouttamme vaan on aina yhtä varma ja voimallinen. Sitä todistaa tämäkin että tässä nyt jälleen istun ja sain virrenkin sanat evääkseni. Pitkä on teksti, mutta niin oli vuosikin ja tulee uusikin olemaan. Otan vanhasta pienestä virsikirjastani vaikka se onkin myös uudemmassa kirjassa, numerolla 388, tässä 324.

” JEESUS, johdata Tiemme kulkua, Auta että kiiruhdamme, Jälkiäsi noudatamme. Kätes meille suo, ohjaa Isäs luo. Alla kyynelten, JEESUS pyytelen, etten turhaan valittaisi, enkä Tieltäs poikkeaisi. Koetusten Tie, luokses , Herra vie.

Murheen alhossa, Ole turvana, että Armos vahvistaisi, kestävyyteen totuttaisi. Mieltä ylentäin, Maasta ylöspäin. Johda Matkani, Rakas Herrani, Auta taistoin, tuskain tiellä, korjaa tieni päässä siellä. Avaa Ovesi, Päästä lepoosi!”

Kiitos Kaikkivaltiaalle ja Armolliselle Jumalalle jokaisesta elämäni päivästä!

Rakastan Sinua, joka olet ensin rakastanut minua ja pitänyt minut rakkaudessasi ja armossasi. Olet pitänyt Tiellä ja lahjoittanut minulle Totuutesi ja Pelastuksesi Herrassani Jeesuksessa Kristuksessa, Joka syntyi ihmiseksi että voisi meitä armahtaa, ja joka nousi kuolleista Sinun luoksesi Jumala, istumaan Sinun oikealla puolellasi, kunnes aika tulee täyteen! Ja adelleenkin, korotettuna, tekemään Sinun tahtosi ja opettamaan sen meille lapsillesi, Pyhän Henkesi kautta. Jää meitä kaikkia siunaamaan, Jeesuksen kalliissa nimessä. Aamen.

Kiitos ilon ja Armon kyynelistä!


2 kommenttia

Täydellisyyden Luku

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Viheriäisille niityille Hän vie minut lepäämään, virvoittavien vetten tykö Hän minut johdattaa. Hän virvoittaa minun sieluni. Hän ohjaa minut oikealle tielle Nimensä tähden. Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä Sinä olet minun kanssani, Sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat. Sinä valmistat minulle päydän minun vihollisteni silmien eteen. Sinä Voitelet minun pääni öljyllä; Minun Maljani on Ylitsevuotavainen. Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani, ja minä Saan Asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti!

Kiitos Jumalalle.

Aamulla heräsin hiukan voipuneena kaikista normaaliaikatauluista poikkeamisten vuoksi. Ikääntyvänä ihmisenä sellainenkin jo väsyttää, vaikka ihanienkin asioiden tapahduttua. Mutta tänään on kaunis pakkaspäivä, eikä tiedossa mitään ylimääräistä. Päätin pukea hyvin ylleni ja käydä laittamassa taivaan linnuille einettä. Vaihdoin ulkotuoliini ja silti vähän jännitti, kuinkahan mahdan pärjätä ja päästä takaisin sisälle, jos vaikka on liukasta. Mutta kuten näkyy, sisällä ollaan.

Jäin ensin istumaan terassilleni ja ajatukseni olivat sekä maallisia että taivaallisia. Ensimmäisenä kuitenkin, jälkeen aamun haikeimipen ajatusten, mieleeni tulivat nämä tutut psalmin sanat, ne kun kaikki varmaan osaavat unissaankin ulkoa. Vaikka sitten kun avasin Raamatun osuinkin psalmin 24 kohdalle ja sehän sytytti!

Istuin siis ulkona ja aurinko paistoi taivaan rannalla ja olin mietteissäni. Mietin tämän kuuden vuoden jälkeen, vieläkö jatkan täällä ja onko minulla lukijoita vai lopetanko jos jo ei ole mitään uutta tuotavaa? Kun näitä mietin, huomasin taivaalle kohoavan valopatsaan!?? Aurinko oli matalalla ja ilmeisesti paistoi jonkinlaiseen pilvipylvääseen? Jäin sitä katsomaan ja minua tietenkin TAAS itketti. En malttanut lähteä sisälle vaan ajattelin katsoa sitä valopatsasta niin kauan kuin se metsän rajasta kohti taivaitten taivasta olisi.

En kuitenkaan voinut jäädä, koska se valopatsas tuntui vaan olevan siinä, eikä poistuvan mihinkään. Tein muutamat kotihommat ja söin lounaan, jonka jälkeen ajattelin vähän lepuuttaa selkääni sängyn päällä ja katsella sitä patsasta, mutta se olikin siihen mennessä poistunut.

Nyt maallisiin mietteisiin. Olen vähän ihmetellyt hiljaisuutta tällä taivaalla, varsinkin omien tekstieni suhteen, mihin kaikki ihmiset hävisivät? On tullut kuitenkin viestejä etteivät enää saa perille ”tykkäyksiään” eivätkä kommenttejaan. Yksi avustajani on käynyt facebookissa, samoin tyttäreni ja kertoilivat minulle joistain muutoksista joita Tapio lienee tehnyt? Minä en näistä ymmärrä ja olen luullut että johtuu tästä Word Pressistä?

Myöskin meidän Ari pappi, joka Ei ole sama kuin tämä Ari joka täällä ”tykkää,” laittoi viestiä ettei saanut jaettua erästä blogiani? Hän, Pappi Ari, joskus on joitain jakanutkin. Minä en osannut siihen mitään sanoa. Tytär kuitenkin kertoi Laakson Tapion jotain kyselleen facebookissa minun suhteeni, joten te jotka olette siellä FB:n puolella lukekaa sieltä.

Minusta olisi itsestäni kiva, jos palattaisiin entiseen tyyliin, mutta ei toki minun takiani! Kuten olen kirjoittanut, ihmisellä on vain juuri tämä, käsillä oleva hetki! Kukaan meistä ei tiedä vieläkö hetken päästä on tässä maailmassa vai päässytkö jo parempaan?

Mielelläni olen täällä kirjoitellut, tämä taivas on ollut minulle henkireikä ja yhteys muihin Herramme omiin. Olen siitä edelleenkin kiitollinen ja ihmettelenkin vieläkin, näitten vuosien jälkeen, kuinka veljet keksivät minut tänne kutsua.

Kiitos heille kaikille joka tapauksessa, oli miten oli ja kävi miten kävi tulevaisuudessa. Sillä:” Herra On Minun Paimeneni, ei minulta mitään puutu”! Ja tämän vuodatuksenhan voisi ottaa vaikka vuodenvaihteeseen kuuluvana katsauksena 😉 Joka tapauksessa:

”Herran on maa ja kaikki, mitä siinä on, maanpiiri ja ne, jotka siinä asuvat. Sillä Hän on sen perustanut merten päälle! Kuka saa astua Herran vuorelle. Kuka seisoa Hänen Pyhässä paikassansa?”…….

Kuka on se Kunnian Kuningas? Hän on Herra, väkevä ja voimallinen, Herra voimallinen sodassa…… Kuka on se kunnian kuningas? Hän On Herra Sebaot, Hän On Kunnian Kuningas. Sela!

Kiitos, ylistys ja kunnia meidän Herrallemme, Isälle Pojalle ja Pyhälle Hengelle nyt ja iankaikkisesti

Tämä Herra, tämä Kunnian Kuningas, olkoon meidän kaikkien kanssamme ja tämän kansan kanssa! Antakoon Hän meille siunauksensa, armonsa ja rakkautensa ja vaikuttakoon kansassamme Herätyksen Hengellään ettei meille mitään pahempaa tapahtuisi, eikä hänen todistajilleenkaan. Mutta kaikessa tapahtukoon Jumalan Tahto!

– Isä meidän, joka olet taivaassa Pyhitetty olkoon Sinun nimesi, Tulkoon Sinun Valtakuntasi, Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa!…..

Kiitos tästä lopuillaan olevasta vuodesta ja siunausta tulevaan 2020!


1 kommentti

Joulu

Tapasin viikko sitten kadulla pienen mummon, joka puski rollaattorilla läpi sohjon. Olin tulossa hammaslääkäristä ja pysähdyn puhuttamaan tuota jo iän alaspäin painamaa naista. Puhekumppani tulikin ilmeisesti mummolle tarpeeseen, niin vuolaasti alkoi tarinaa tulla. Mutta se ei ollut mikään jouluinen juttu vaan vuodatus joulun yksinäisyydestä, kun kaikki omaiset asuivat muualla ja ystävät olivat jo kuolleet aikoja sitten. Mummo kertoi lopettaneensa joulun vieton kokonaan, koska se ainoastaan satutti häntä. Televisiota hän ei aukaise jouluna lainkaan, vaan hän lukee yksin kotonaan kirjoja. Koko maailma näytti hetken aikaa rujolta ja kylmältä paikalta. Ja sitähän se onkin. Tämä maa elää erossa luojastaan ja on kirottu. Sen tuulet puuhaltavat kylmästi ilman suojaa.

Ajatukseni kääntyvät parin tuhannen vuoden taakse pieneen perheen alkuun, joka etsi yösijaa itselleen. Maailman tuulet puhalsivat kylmästi Rooman valtakunnan suunnalta, eikä omat hallitsijatkaan järin ystävällisiltä vaikuttaneet. Kuitenkin paikka löytyi, liekö olleet sukulaisia tai tuttavia, jotka ottivat hoteisiinsa nuo kaksi matkan uuvuttamaa.

Nuoren vaimon raskaus löi varmaan leimansa hänen olemukseensa. Mutta oliko hän peloissaan vai jaksoiko hän luottaa siihen mitä enkeli oli hänelle kertonut.

Kun lapsi syntyi, löytyi pikku äidille ja vauvalle oma soppi talon toisesta päädystä, eläin suojasta ja pienokaiselle oma peti seimestä. Lampaat joutivat syödä heinänsä muualla. Sieltä paimenet ja muut erikoiset vieraat löysivät tuon Jumalan pojan, jota he saivat kumartaa kuninkaanaan. 

Mitä lie Joosef ajatellut tästä kaikesta. Mies joka oman kunniansa menettämisen uhalla oli ottanut raskaana olevan tytön vaimokseen. Siirtänyt syrjään oman tahtonsa ja alistunut Jumalan tahtoon. Joosef lie yksi suurimmista uskon sankareista jonka tiedän.

Pian pikku perhe joutui pakenemaan maailman kylmyyttä toiseen maahan. Pikku Jeesuksesta tuli pakolainen.

Runsas kolmekymmentä vuotta myöhemmin Jeesus sai kokea koko maailman kylmyyden ja kovuuden Golgatalla. Hän otti tämän kaiken harteileen ja sanoi, Isä anna heille anteeksi!

Ristin mies oli lopulta yksin ja koko maailma oli häntä vastaan ja silti hän halusi rakastaa jokaista ihmistä. Hän haluaa tulla jokaisen luo vaikka kukaan muu ei haluaisi.

Mietin olisinko voinut olla edes vähäsen kuin Jeesus tuolle pienelle mummelille, joka lähti työntämään rollaatoriaan läpi sohjon. Ehkä olinkin. Joskus jo pelkkä toisen näkeminen voi muuttaa jotain. No Jeesus yksin tietää sen.


Kiitos

Ja tapahtui näinä päivinä että huomasin olevani kiitollisempi kuin ehkä koskaan. Olen ollut liikutuksen vallassa ja ihmeen. Kiitos ystävät jotka olette nähneet vaivaa tuottaaksenne minulle iloa! Kiitos lahjoistanne ja muistamisistanne!

Minulla on ollut kyynel herkässä kaikesta siitä mitä olen saanut vaikka en itse ole mitään tehnyt –  saati ansainnut. Me täällä blogitaivaalla ja myöskin lukijat varmaankin kaikki, annamme suurimman kiitoksen Jumalalle, kaikesta siitä hyvästä mitä meillä on! Emme ainoastaan saamistamme lahjoista ja muistamisista, vaan siitä Kuka Jeesus on! Ja että meillä vietetään Joulua! Ei aivan itsestään selvää sekään.

Ellemme Jeesusta tuntisi, emme olisi samoja joita nyt armosta saamme olla. Me, vaikka emme tunne toisiamme, kuin näitten kirjoitusten kautta, voimme kokea yhteyksistämme iloa ja kiitollisuutta.

Myös rakkautta, joka vuotaa meihin itse rakkauden lähteestä Jumalasta, joka syntyi ihmiseksi! Tätä kokiessa ja ajatellessa ei ole ihme jos kyyneleet kostuttavat silmäkulmia. Onhan Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa läsnä niin Joulu, Pääsiäinen, kuin Helluntaikin. Kuinka suuressa ihmeessä saammekaan elää! Tämä yhdistää meidät ja auttaa jaksamaan tämänpuoleista elämää.

Tuo tullessaan kaiken muun ohella käsittämätöntä sisäistä iloa, nöyryyttä, kiitollisuutta ja sitä, ehken kaikkein vaikeinta saavuttaa, lähimmäistensä rakastamista. Jumalan ihmeellinen rakkaus muuttaa ihmistä, niin kuin ei mikään muu. Mikä ihmisille on mahdotonta on Jumalalle mahdollista.

Minulla oli aiemmin aamulla ja jo eilen illallakin monta tärkeää ja hyvää ajatusta tätä tekstiä varten, mutta nyt niistä ei ole paljon muuta jäljellä kuin liikutus. On myös tapana lukea rakasta Sanaa aina ennen kuin alan kirjoittaa ja nyt se oli Paavalin 2 kirje korinttilaisille luku 7. Luettuna vanhasta käännöksestä. Kuinka se tähän taas sopikaan. Tai ainakin minun sydämeeni. Mikä ihmeellinen Joulu. Tunnen Jumalan tuoksun.

Mikä on Jumalan tuoksu, se on rakkaat ihanat ihmiset ne jotka ovat vaeltaneet Jeesuksen seurassa samaa tietä ikäänkuin opetuslapsinaan. Se on Jumalan tuoksu, ihana!Siis vielä kerran kiitos teille kanssamatkaajani, siellä missä olettekin. Jumala on rakkaus. Hän antoi ainoan Poikansa ettei yksikään joka Häneen uskoo joutuisi hukkaan.! Voisi tähän lopettaakin, mutta löytyi – jälleen herttainen runo Aila Meriluodolta:

 Jotakin tapahtuu

Keto nukkui. Uneensa kukkanen kuuli/ miten ylitse hulmahti yöllinen tuuli/ ja kuiskasi: Jotakin tapahtuu./ Vähän kukkanen raotti umppuista terää: Sydänyö nyt on. Ei, vielä en herää. / Vaan heikosti värähti öljypuu.

Joku lammas kedolla päätään käänsi/ ja mättään juuressa sirkka äänsi/ ja silmät pienten eläinten/ kuin lyhdyt syttyivät siellä täällä./ Jokin levottomuus oli nurmikon päällä,/ jokin sanaton sanoma, ihmeellinen.

Ja katso: kaikki ne valvovat tässä,/ kedon pienet oliot pimeässä./ Joka ylitse mustana kuin meri lyö./ Ja se uninen kukkakin toisten lailla/ on äkkiä auki, pelkoa vailla./ Ja siinä se on: Valo! Jouluyö!

Siunattua joulujuhlaa!