Sellaista on elämä! –  Tänä aamuna kun avasin verhot, hämmästyin kuinka valoisa ja tyyni oli maisema jonka joka aamu kohtaan ikkunastani. Ei tuulen virettäkään. Mutta värejäkin vielä, vaikka suuri pihlajapuuni onkin jo kaiken loistonsa jälkeen täysin lehdetön. Kun läheisistä ihmiskontakteista/ystävistä on aina ollut pulaa minä ”seurustelen” luonnon kanssa. Sellainen olen aina ollut. Viimevuosina tosin avustajat ovat arkisin paikalla, kuka milloinkin ja milläkin tavalla, joten viikonloput ja illat ovat ns. omaa aikaa, JA jolloin seuralaiseni ovat maisemat jotka ikkunastani tai pihalla ollessani näen!

Mutta näin on aina ollut, ei mitään uutta! Viihdyn luonnossa milloin sinne sisälle pääsen tai ikkunastani katsellen. Vielä on Norjan Angervossa keltaisiksi muuttuneet lehdet ja Punakanukassani punaiset! Näen metsän – pihani ja suuren parkkipaikan takaa, koska asun rinteessä. Kaikin tavoin olen kiitollinen Jumalalleni tästä maisemasta ja vuokrakodista jossa saan asua. Meille, jotka P-tuolissa elämäänsä elävät, on pihalle pääsy aina juhlan paikka. Ainakin minulle! Pääsen ihanalle pihallenikin koska siihen on rakennettu terassi minua varten. Alkuun ei sellaista ollut. Eikö Herra olekin hyvä?

Jos, ja kun, jotain puuttuu Hän voi olla  rikas antaja! Myös maallisissa asioissa. Kuinka kiitollinen olenkaan! – Tätä kaunista maisemaa, pihaa ja rauhallisuutta miettiessäni tänä aamuna, kun ei ole avustajaa, tunnen suurta kiitollisuutta.! Mutta en voi myöskään sulkea ajatuksiani vain tämän näköalan piiriin, vaan ajattelen Ukrainan tilannetta ja kärsimystä! Olenhan itsekin syntynyt ns. ”sotien jälkeen” ja sama kohtalo ollut – ja samasta suunnasta – meilläkin. Nyt itkettää!

Pyydän ”Herra armahda Ukrainan kansaa!” Niin tehnee moni muukin rukoillessaan Kaikkivaltiasta Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä! – Kukaan meistä ei ole synnitön, mutta se joka toisen kimppuun hyökkää syyttä, on syyllisempi kuin se joka maataan ja kansaansa puolustaa ja yrittää varjella. En tiedä miksi tämä teksti lähti tähän suuntaan kun olin niin siunattu tästä aamusta ja tuosta kauniista maisemasta, joka ikkunastani aamuisin aukeaa – ja kaikkinakin vuoden aikoina. – Mitä se sitten tarkoittaneekaan että ”kauneus on katsojan silmässä”? On kuitenkin jo 17.10 eli lokakuuta eletään ja silti luonnossa on vielä kukoistusta!? – Tuli aamulla mieleeni eräs muinoinen iskelmäkin:” Metsässä ei liikahda lehtikään, on kuin luonto kuollut jo ois, kuinka kaunis on päivän hetki tää”…. jne

Minulle luonto on aina puhunut Jumalan hyvyydestä, armosta ja rakkaudesta, kaikkia luotujaan kohtaan. Sillä Jumalan Rakkaus vei meidän Vapahtajamme ristille, tuskalliseen kuolemaan meidän tähtemme! Että meillä, rauha olisi ja että me uskoisimme ja pelastuisimme iankkaikkiselta kadotukselta! Näin siis tuo tyyni luonto tänä aamuna minua puhutteli ja puhuttelee, kiitos Jumalalle! Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Jos joku pääsi tänne asti niin olkoon Jumalan Armo, Rauha ja Rakkaus osasi tänään, ja tulevinakin, harmaampina, päivinä! Aamen!

Olen jo joitakin aikoja miettinyt asioita jotka tuntuvat aina vaan kertautuvan. JA joista Johannes kirjoittaa evankeliuminsa 8 luvussa, joka ennen vanhaan oli tuttu kaikille. ”Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisen kiven” Kun kuitenkin olen omassa arjessani tullut ”petetyksi” niin kirjoitan pahan mieleni ulos, vaikkei se mitään auttaisikaan. Aloitan alusta!

Olin vuonna 2000 uudehkossa kuntoutuslaitoksessa kuukauden jossa oli moniammatillinen henkilöstö, alansa huippuja. Työnään auttaa meitä eritavoin vammautuneita, pärjätäksemme mahdollisimman hyvin elämässämme eteenpäin. Tutkimuksia ja tietoa laidasta laitaan! Siitä asti kotikaupunkini vammaispalvelut ovat  myöntäneet minulle tunnit joita saan käyttää avustajiini. Ensin jouduin ns. Työnantaja mallille ja siinä olin 17 raskasta vuotta. Jonka jälkeen pääsin palvelusetelimallille. Nämä eivät sanone muille mitään, mutta vammaiset tietävät mistä on kysymys. Molemmissa malleissa, arjessa, ovat olleet hyvät ja huonot puolensa. Pahinta lienee, avustajien kannalta, uuden opettelu pienellä palkalla. Avustettavan kannalta avustajien vaihtuvuus ja osaamattomuus. JA ON ihmisiä, jotka käyttävät vammaisen tilaa ja avuntarvetta omaksi edukseen, avustajista kun on jatkuva pula.

Ollessani TA mallilla jouduin erään patologisen valehtelijan uhriksi ja olin siinä melkein vuoden!. Onnekseni, ja kiitos Jumalalle, tunsin erään tuomarin joka otti asian hoitaakseen että ilman suuria korvauksia selvisin eroon ”avustajastani”. Joka ei pettänyt ainoastaan minua vaan lääkäreitä ja tahoa joka hänen väärennettyjen tietojensa perusteella maksoi hänen toimeentulonsa. Pitkä juttu, mutta jos joku kuvittelee ettei väärinkäytöksiä ja petosta tapahtuisi nytkin, niin erehtyy. ”Rekryfirmat” etsivät ja välittävät avustajia mutta, muuhun heillä ei ole aikaa! Olen nytkin siinä tilanteessa että huomasin avustajani käyttävän minua taloudellisesti hyväkseen. Kerroin siitä välittäjäfirmalle, mutta siellä toivottiin että silti jatkaisin tämän avustajan kanssa, ja lienee pakko, kun apua tarvitsen.

Tästä Kaikesta seuraa se että minä, Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen uskovana, hain uuden ja vanhan Katekismuksen esiin ja aloin lukea käskyjä! Olen oppinut tavan lapsuuskodissani. Uusi on erilainen kuin vanha, vaikka asia on sama. Mutta verrattuna tähän aikaan ja tämän ajan ihmisiin on pakko todeta että aika on aivan eri! Tänä päivänä ihmisillä ei ole enää omaatuntoa opettamassa ja ohjaamassa oikean ja väärän eroon!

Jumalan Sanaa on yritetty muuttaa tälle ajalle helpommaksi! Painotuksesta on seurannut juuri tämäkin ettei ihmisillä ole enää omaatuntoa samoin kuin ennen. Sen huomaamme aivan kaikessa. Kysynkin kenen ensisijainen vika se on! Muutettujen sanamuotojenko, vai ajan hengelle periksianto? Vaiko puhdas tietämättömyys.?

Vanhassa Katekismuksessa käskyn jälkeen seuraa kysymys:” Mitä se on”? Ja sitten selitys, josta kaiken päätteeksi otan 10 käskyn: ”Älä himoitse lähimmäisesi aviopuolisoa, palvelijoita, karjaa ÄLÄKÄ MITÄÄN, mikä on hänen omaansa” JA selitys ”Mitä se on?” Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme anasta … lähimmäiseltämme”…jne. Tätä tuskin kukaan enää nykyihmisistä muistaa, tai toteuttaa, mutta tosi on, että kerran me kaikki olemme Jumalan edessä vastaamassa teoistamme. Toki se ei enää auta sitä joka väärän teon takia joutuu puutteeseen ja pulaan! Jumala armahtakoon!

Vai sammuttiko?

Vai vanheninko vain itseltäni salaa? Kysyn, kuinka elää elämättömältä tuntuvaa elämää? – Vai oliko sitä ollutkaan – elämää? Kuvittelinko vain, olinko kuitenkaan osallinen? Olinko sisällä vai katselinko vain ulkopuolelta, luullen että olen? Ehkä en, mutta nyt?

Mikä aika nyt on, mihin olen päätymässä? Tätäkö ns. Elämä nyt tulee olemaan? Keneltä sitä voisi kysyä, kuka vastaisi – kuka tietäisi kertoa? Tie ei ole hukassa, on vain käynyt hankalaksi ja hämäräksi kulkea. Kysyt:” Nytkö vasta”? Niin kai, nyt? Joskus luulin näkeväni eteenpäinkin mutta nyt en näe.

Ei pimeää, mutta tuntematonta? Mihin hävisi se päivän valo? Se jonka luulin tuntevani. Se jota jotenkin taivalsin, luottaen että kaikki selviää aina kuitenkin! Tavalla tai toisella, jos sitä yleensäkään kovin mietin?? Se, joka tuntui tutulta ja jatkuvalta? Jota en nyt tunne, enkä näe.

En tiedä uskonko, mutta toivon ainakin! Älä jätä minua yksin! Kulje vielä kanssani tämä vieraaksi käynyt taival! Rauhoita mieleni ja vala uskoa, sitä samaa joka oli! Sitä etten ole hukassa, en eksynyt. Vanheneva vain, niinkuin elämä loppua kohti on.

Ehkä tähänkin tottuu? Vai tottuuko? Syrjäydynkö kaikesta mitä ennen oli ja minkä tunsin? Mikä on tämä outo tie? Itseltä hukassa? –  Vain yksi on varmaa!

Hän joka Oli ja On Iankaikkisesti, tietää kaiken, ei jätä eikä hylkää. Hänessä ei ole mitään pimeää! Hän on sammumaton valkeus! Iankaikkinen kanssakulkija, silloinkin kun itse on eksyksissä. Ei siis hätää tuntemattomassakaan maastossa.

Ole kuitenkin Sinäkin kanssani kun tie käy oudoksi! Olethan?

Olemme kuulleet uutisista tunnetun henkilön vakavasta sairastumisesta. Joka on niin henkilökohtainen asia että sen kanssa on oltava niinkuin sanonta kuuluu ”suu säkkiä myöten”! Ainakin yksi kansanviisaus milloin mihinkin. Kun itse sairastuin 4 vuoden iässä vuonna 1950 polioon, joka oli kuin nyt tämä korona leviämässä koko maailmaan, en vielä ymmärtänyt mihin sairastuminen johtaa. Nyt on ikävuosikymmeniä takana ja tiedän.

Tiedän myös miltä tuntuu kun ihmiset ottavat vammaisuuteeni kantaa. Tosin ”elämä opettaa” jotkut lisäävät ”vaikka hitaasti kävelemään”. Minut se on opettanut ja nyt on ollut jo pitkään pyörätuolivaihe. Ja tässä välissä kaikenlaista! Myös sellaista että jotkut ovat uskoneet voivansa parantaa vammani rukouksella. Siksi aihe on minulle tuttu ja koettu kaikin tavoin. Ja toivoisin etten itse olisi  lisäämässä kenenkään vasta sairastuneen tai vammautuneen elämää millään tavalla neuvoen!

Mutta koska tunnen Raamatun ja siellä on myös paljon kohtia jossa kerrotaan ihmisten parantuneen ja tunnetuin niistä lienee Johanneksen evankeliumissa luvussa 11 kun muuan Lasarus niminen mies oli sairaana ja Jeesusta haettiin apuun!  Ja mitä sanoikaan Jeesus ensi sanoikseen:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi; Se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden” (käännös 1992).

Kun on elänyt vanhaksi niin on jotain oppinutkin ehkä. Armollisuutta ja hiljaisuutta. Harva paranee vaikeasta taudistaan tai vammastaan – tässä ajassa kuitenkaan. Joten sellaisen lupaaminen tekee kipeää, koska ihminen ei tiedä mikä tarkoitus toisen ihmisen elämän ”sortumisessa” tavanomaisesta on. Kyllä ihmiset, kuten minäkin, tarkoitamme hyvää kun sanomme että ”kyllä se siitä”!? Meillä uskovaisilla varsinkin on taipumusta tällaiseen lohdutteluun. Mutta vaikka hyvää tarkoittaisimmekin, niin me emme tiedä miksi Jumala sallii.

Joskus voi kuitenkin ja nimenomaan tulla julki myös se Jumalan suurempi terkoitus ja tehtävä juuri vammautumisen kautta. Tiedän omalla kohdallani sen! En pääse teille enkä aitovierille Jumalasta puhumaan enkä Jeesuksesta todistamaan. Ja muutenkin, olen vain tuntematon ja sinänsä mitätön ihminen ja kuitenkin. Tarvitsen vammaisuuteni takia avustajan jokapäiväiseen elämääni. Ja avustajat vaihtuvat. Se ei ole helppoa eikä ainakaan tunnu edistävän mitään tai että vaihtuvuudella olisi jokin tarkoitus.

Mitäs Raamattu sanokaan jostain voitosta. Mikä se oli joka kääntyi ikäänkuin päälaelleen? No oli mikä oli, mutta en koskaan olisi päässyt niin paljon todistamaan Jumalan Sanan puolesta kuin näiden vaihtuvien kautta. En tuputa, en käännytä, mutta kotini tunnustaa minun sisäisestä maailmastani. Uskostani ja toivostani. Jos joskus väsyneenä ja kivuissani toivoisinkin jo elämäni päättyvän, niin jätän kaiken suurempiin käsiin. Jumala tietää ajan ja oikean hetken.

Tärkeintä elämässä on ihmisten pelastuminen lopulliselta kadotukselta, ja Jumalalla on omat keinonsa omasta totuudestaan todistaa paremmin kuin koskaan ymmärrämmekään. Joku lienee jo arvannut että tämä teksti viittaa myös erääseen julkisuuden henkilöön kotikaupungissani. Hänet tunnetaan ammattinsa vuoksi ja uskovat etenkin, mutta tunteeko kansa? Jumala tahtoo ja tarvitsee tänäkin aikana todistajansa. JA etenkin tänä aikana ja tulevina kun kirkkokin julkisesti luopuu Jumalan tahdosta ja ilmoituksesta!

Johanneksen ihanassa evankeliumissa on lohdullisia sanoja Jeesuksen suusta. Aivan vain muutama: luku 10 jakeesta 27-30 Toivoisin että jokaisella olisi Jumalan Sana Raamattu! Johanneksen evankeliumi ainakin kannattaisi käydä lukemassa vaikka kirjastossa, – jos luonto antaisi periksi.? Jossain kohtaa (joh.11/4) Jeesus anoo:” Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden”! Joillekin armotetuille käy näinkin!!! Ei kuolemaksi vaan ELÄMÄKSI mahdollisimman monille! Kiitos Kaikkivaltiaalle ja armolliselle Jumalalle Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Älä Pelkää!

Reisiä ja pohkeita pakottaa ja hiki valuu silmiin. Viimeisessä nousussa hapot alkavat polttaa ja tuntuu että meno hyytyy. Mutta ylähissiasema näkyy jo. Nyt ei voi enää antaa periksi ja kävellä, tavoite on aivan liian lähellä. Lopulta, mäen päällä voin pysähtyä. Jalat tärisevät ja hengitys ei meinaa millään tasaantua. Sydän lyö välillä kurkussa ja välillä se yrittää tulla paidasta läpi. . Lopulta endorfiini ryöppy voittaa pahan olon tunteen ja hyvä olo ryöppyää kehoon ja mieleen. Jaksoin juosta Himoksen päälle ja vieläpä paremmin kuin ikinä.

Jokaiseen NW-kesätapahtumaan on liittynyt haaste juosta aamulenkki ainakin kerran Himoksen päälle. Se on itselleni jonkinlainen pakkomielle. Vielä eilen ajatus selkä- ja nivuskipujen takia tuntui mahdottomalta. Mutta nukutun yön jälkeen aamulla olo tuntui siltä että pitäähän sitä kokeilla. Aina voi jättää kesken jos siltä tuntuu. Himoksella tuohon juoksemiseen liittyy jotain erityisen harrasta ja pyhää. Olen hyvin kehollinen ihminen ja juokseminen luonnossa ja poluilla on samalla luojani ylistämistä. Näihin NW kekkereihin on aina itselläni liittynyt se, että pureskelen rukouksessa kuulemiani opetuksia samalla kun juoksen. Jostain syystä näin olennaisin asia nousee aina pintaan ja epäolennainen häviää. Väsymys puhdistaa ajatukset ja hiki huuhtoo pois ylimääräisen pois.

Aamun lenkki vahvisti ajatuksen että se mihin minut on kutsuttu ei oikeastaan liity siihen millainen minä olen ihmisenä ja mitä itse kykenen tekemään. Voin ainoastaan astua valoon Jumalan eteen ja odottaa. Ikäänkuin asettua Jumalan puhutteluun ja jutella hänen kanssaan. Tehdä se siitä heikkoudesta käsin jossa ihmisenä olen ja elän.

Tuolle juoksulenkille lähdin kuukauden juoksutauon ja levon jälkeen ja suoriuduin noususta paremmin kuin odotin. Se tuotti odottamatonta iloa ja hyvää mieltä kaiken sen kivun jälkeen, joka kroppaa oli vaivannut. Mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen millaisen vapautuksen sain kokea kun Matikaisen Mikko omassa seminaarissaan johdatti meitä Jumalan eteen ja tuomaan kipeimmät asiat Jeesuksen kannettavaksi. Se mitä merkitsee ihmiselle kun paljastaa Isälle syvimmät ja synkimmät varjonsa ja niiden ylle julistetaaan syntien anteeksianto ja Jumala ei enää muistele niitä. Siinä heikon ihmisen jalat vapisevat ja taas jonkinasteinen vesiputous puhkeaa kasvoille.