Istuttiin kuopuksen kanssa saunassa ja tehtiin justiinsa sitä mitä miehet saunassa tekevät. Heittävät löylyä ja puhuvat kaikkein tärkeimmistä asioista. Aiheena oli viheltäminen. Kuopukselle on käynyt niin kuin minulle ammoin. Oppi ensin viheltämään sisäänpäin, vetäen ilmaa huulien välistä suuhun. Saunassa oli aikaa miettiä, miten huulet ovat, kun vihelletään sisäänpäin, ja miten ne ovat, kun vihelletään ulospäin. Testailin asiaa lauteilla. Huulet tuntuivat olevan samassa asennossa.
– Kieli ainakin on ihan vähän eri tavalla, huomasin.
Siinä me istuttiin ja huijuutettiin vihellyksiä koko pienen sähkösaunan täydeltä. Sitten kuopus alkoi asetella käsiään sellaiseen asentoon, jossa yhteen liitettyjen kämmenten sisään puhaltamalla pystyy vislaamaan.
– Tota mä en ole koskaan oppinut, tunnustin.
Kuopus selitti perinpohjaisesti, millä tavalla kädet laitetaan ja mihin puhalletaan, että vislaus onnistuu. Tein ohjeiden mukaan. Ei onnistunut. Varioin hiukan. Onnistui!
Käsistäni irtosi lyhyt mutta läpitunkeva vislaus. Kuopus oli minut opettanut.
Mutta!
Kävi ilmi, että vaikka olin saanut nuoreltamieheltä hyvät neuvot, hän ei itse osannut vislata opettamallaan tavalla. Eipä kuopus kuitenkaan näyttänyt murehtivan asiaintilaa.
Minä jäin miettimään tapahtunutta. Uskonpa, että ihminen on ainoa otus luomakunnassa, joka voi opettaa lajitoverilleen asioita, joita ei itse osaa.
Se on aikamoinen vahvuus.
Ja riski.
Ja mahdollisuus.
Myös hengellisessä elämässä.
Blogitaivas 