Edellisestä tekstistäni on kohtuullisen pitkä aika. Elämässä on tapahtunut paljon. On ollut ahdistusta, huolta, surua ja kipua. Välillä on Daavidin tapaan huutanut Jumalan puoleen, etkö Isä kuule kun huudan puoleesi. Eikö tämä jo riitä. Tällä hetkellä kun kirjoitan tätä, yriytän löytää istuma-asentoa, jossa ei sattuisi selkään ja jalkaan. Iskiashermo sykkii jalkaterään saakka. Liikuvalle ihmiselle tällainen on myrkkyä. Mutta fyysinen kipu, jota koen ei ole turhaa. Se on pakottanut pysähtymään ja pohtimaan asioita. Se on pysäyttänyt minut oman ylpeyteni äärelle. Katselemaan sitä patsasta jonka olen pystyttänyt omaksi kunniakseni. Sen jalustassa lukee: Minä pystyn, Minä kykenen, Minä en tarvitse apua!

Tuon ylpeyden ja asenteen takia kontaan nyt selkäni kanssa ja näen kuinka Jumala vaikenemalla pakotti minut asettumaan hiljaa hänen kasvojensa eteen ja odottamaan. Tänne tullessa minulla ei ollut yhtään kysymystä Jumalalle, ei ennakko-odotuksia eikä edes kiitosta Jumalalle. Ainoastaan tyhjät kädet ja pohdintaa siitä että onko tuolla ylhäällä edes ketään.

Olen näitä olojani käynyt läpi Facebook videoissani ja niiden kanssa roikkunut kiinni Raamatun sanassa. Mutta eilen illalla lopulta päädyin rukouspalveluun vaikka en aikonut sinne mennä. Jalkani eivät piitanneet penseydestäni vaan raahauduin vaimoni perässä eteen. Ajattelin että voin edes lasteni ja vanhempieni tilanteet viedä Jumalan eteen. Siinä sitten seisoessani ja ihmetellessäni mitä oikeastaan täällä tein, tuli Mark, englantilainen pastori viereeni ja kysyi puhunko englantia ja alkoi hyvin yksinkertaisella tavalla rukoilla ja lohduttaa minua. Kertoa niitä sanoja ja asioita joita henkeni oli vailla ja joita sieluni oli epäillyt. Jumala vastasi vihdoin huutooni ja sanoi Minä Olen! Minä olen sinun kanssasi, en minä sinua jätä, sinä olet minun rakas lapseni! Pyhä Henki mursi sanan varsinaisessa merkityksessä minut ja olin pudota polvilleni itkemään itkua jota en olisi halunnut itkeä.