Tämän ajan ja Kristillisyyden suurin ongelma on hengellisen todellisuuden tunnistaminen. Hengellistä todellisuutta voi perustella Raamatusta vaikkapa Jeesuksen ensimmäisillä julkisilla puheilla, jossa hän julistaa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle”. Jos kielletään Hengellisen todellisuuden olemassa olo sellaisena, kuin raamattu sen kuvaa ollaan suurissa ongelmissa. Itse asiassa ilman sitä ei voi olla oikeaa Kristinuskoa. Hengellisellä todellisuudella tarkoitan tässä Jumalan valtakuntaa, Pyhää Henkeä ja näkymätöntä maailmaa.

Liberaaliin teologiaan näyttäsi kuuluvan ajatus, että Jeesuksen puhe merkitsee sitä, että  Jumala tarvitsee ja rakastaa ihmistä ja näin ihmisen tarpeet nousevat keskiöön. (Tätä samaa vaivaa näyttää olevan myös äärikarismaattisissa piireissä.) Vain se mitä tässä ajassa ja maailmassa tapahtuu on tärkeää. Liberaaliteologia tulkitsee  myös Jeesuksen viimeiset puheet lähimmäisen rakastamisesta  niin, että Jumala rakastaa ja ottaa ihan jokaisen ihmisen iankaikkisuuteen, sikäli mikäli sellainen on ylipäätään olemassa ja näin hän pelastaa kaikki. Evankeliumista tuleekin näin pelkkää sosiologiaa, koska sen perimmäinen ajatus Jumalan todellisesta läsnäolosta ihmisen elämässä on hämärtynyt lähes kokonaan. Voikin ihmetellä onko tällaiselle evankeliumille tilausta ajassa, jossa yksinäisyys ja pahoinvointi lisääntyy huolimatta siitä että omistamme kaiken hyvän ja kauniin mitä  maailmassa on. Hyvinvointi ei näytä täyttävän ihmisen Jumalan nälkää, koska Kristinuskon tilalle tulvii idänuskontoja ja uuspakanallisia kultteja.

Itselleni pysyminen Jumalan kasvojen edessä merkitsi sitä, että jouduin tunnustamaan hengellisen todellisuuden olemassa olon, Pelkkä universaali, yleinen jumaluus, joka joskus laittoin kaiken alulle jollain tavalla, mutta ei enää vaikuta tähän olevaisuuteen, ei riittänyt minulle. Oli oltava enemmän. Ja olikin, Pyhä Henki, joka mahdollistaa uskon ja sen että  voin tunnistaa hyvän paimenen äänen. Ilman tuon todellisuuden tunnustamista ei Kristinuskossa ole juuri järkeä koska raamatusta tulee pelkää sanahelinää ja ihmisen kokemuksia jostain etäisestä Jumalasta. Raamatun Jumala tahtoo ihmisen läheiseen suhteeseen kanssaan. Tällä hetkellä koen, että ilman Kristinuskoa ei elämässä ole juuri mieltä ja liian moni kysymys elämästä jäisi vaille vastauksia.

Kristinuskon ydin sanoma on Armo, jonka Jeesus kuolemallaan voitti ihmiskunnalle.  Tuon Armon luonne on ei valitettavasti aukea suomen kielen avulla kovin hyvin. Mutta jo englannin kielen kautta avautuu oikeanlainen maisema. Englannin kielessä on kaksi armoa merkitsevää sanaa, ”mercy” ja ”grace”.

Kun sana ”mercy” avautuu lähinnä säälin ja nipin napin hengissä selviämisen kautta, niin ”grace” on armoa joka on ylitsevuotavaa ja rakastavaa. Puhuttaessa Jeesuksen lahjoittamasta armosta puhutaan juuri  tuosta grace-armosta. Armosta, joka muuttaa ihmisen elämää ja antaa sille sisällön.

Liberaaliteologia vesittää tämän kaiken ja jättää ihmisen toisten ihmisten armoille, koska se ei tunnista sitä voimaa, joka saa ihmisen tekemään hyvää toiselle. Liberaaliuden ylistys nousee humanismista, joka ei  ole onnistunut tuomaan ihmiselle onnea sen enempää kuin mikään muukaan ihmisen omat pyrkimykset.

Konservatiivinen tapa tulkita evankeliumia on usein parannus keskeistä ja syyllisyys jää ihmiselle usein päimmäiseksi vaikka Jeesus opettaa parannuksesta, kääntymisestä toisin. Hän ei aseta ehtoja sille, joka ottaa vastaan hänet pelastajanaan. Armo on kertakaikkinen historillinen teko, ja sen vastaanottanut on Jeesuksen oma. Armo kattaa koko ihmisen elämän myös ajallisesti eikä sitä voi ottaa häneltä pois. Vain Pyhän Hengen pilkkaaminen ja hylkääminen voi johtaa eroon Jumalasta. Tässä kohtaa on tehty hirvittävästi pahaa eri seurakunnissa ja eri aikakausina, kun armoa säännöstelemällä on pyritty hallitsemaan yhteisöjä sisältä päin. Näin myös Pyhän Hengen ja Jumalan valtakunnan todellisuus on vaihtunut ihmisen omaan todellisuuteen ja tulkintaan evankeliumista.

Liberaaliteologian syvin ongelma on sen taipumus hävittää kokonaan sen miksi ihminen tarvitsee Jeesusta. Se, että katse seurakunnassa käännetään vain ihmisen tarpeisiin ja puhe synnistä jää filosofian tasolle, johtaa ihmisiä pahasti harhaan. Tällöin puhutaan puhtaasta harhaopista, josta jo Paavali puhuu ja varoittaa. Synti on ja pysyy Kristillisen seurakunnan opetuksessa konkreettisena ja olemassa olevana asiana. Synti on yksinkertaisesti se tila, jossa ihminen elää erossa Jumalasta. Synti on muuri, joka estää yhteytemme Jumalaan ja vain Jeesus voi murtaa tuon muurin.

Muurin murruttua, syntyy Pyhän Hengen kautta yhteys Jumalaan ja hänen valtakuntansa todellisuuteen. Ja jos suostumme elämään sen todellisuutta ja annamme Jeesuksen sovittaa itsemme Jumalan kanssa, meistä tulee Jeesuksen opetuslapsia ja elävän Jumalan ja hänen valtakuntansa edustajia.

Sen sijaan että kiirehtisimme vastaamaan kaikkiin tämän maailman ajan ongelmiin Kristittyinä meidän tulisi julistaa ylösnoussutta Kristusta ja sitä miten Jumalan valtakunnan todellisuus, sen antama lohdutus ja rakkaus nostaa meidät kärsimyksen ja yksinäisyytemme yläpuolelle niin, että näemme selkeämmin ja kirkkaammin minne olemme matkalla. Näin matkan teko on aika ajoin helpompaa ja toivottomuus ei sumenna näköämme.