Jollain tasolla evankelistan osa on kulkea hämärässä ja tuntea pimeän kylmä hengitys. Aistia sitä missä Jumala ei ole päässyt koskettamaan ihmisiä. Kulkea siellä missä rakkaus on lehtikultaa ja eikä kestä elämän kovaa kulutusta. Evankelistan kutsun saanut kokee jatkuvaa janoa, jotta voisi vuotaa yli elämän vettä. Siksi evankelistan tie vie erämaan kautta, jossa hän joutuu kohtaamaan omat kangastuksensa ja varjonsa. Lopulta luopumaan niistä. Hän kuivuu ja lopulta joutuu antamaan kaikken omansa Jeesukselle, jotta Pyhä Henki voisi uudelleen ja uudelleen täyttää hänet. Evankelistan osa on nöyrän kulkijan osa.

Pimeyteen, jonne kukaan ei haluaisi astua, evankelista julistaa Jumalan rakkautta ja kirkkautta. Ehdotonta ja rajatonta rakkautta. Sitä mitä hän itsekin janoaa jatkuvasti. Sillä vain ihminen joka on saanut kokea vapautuksen ja päässyt pimeästä, voi ymmärtää mitä merkitsee valo.

Ajoin eilen työpäivän päätteeksi Jyväskylään evankelistojen yhteyspäiville. Ehdin juuri ja juuri kuuleman iltapäivä tilaisuuden viimeisen laulun, Yksi nimi ylitse muiden. Laulu on itselleni yksi rakkaimmista lauluista ja sen laulaminen eilen oli kuin raikas vesisade kuivan kauden jälkeen. Tilaisuuden jälkeen tuli sarja kohtaamisia rakkaiden ystävien kanssa. Yhteys, jota sain kokea oli jotain sanoinkuvaamattoman syvää ja puhdasta. Liekö Jeesuksen opetuslasten välinen yhteys ollut jotain tällaista, jota sain kokea.

Iltatilaisuuden teema pyöri, kuinka ollakaan uupumuksen ja ihmisen rikkinäisyyden ympärillä. Puheet ja laulut olivat lohdutusta ja rakkautta täynnä. Koin että minun ei tarvitse olla vahva vaan tällaisena heikkona ja uupuneenakin ihminen on Jumalalle rakas, koska Jumala on rakkaus! Illan päätteeksi sain rukoilla ystäväni puolesta ja jakaa omastani. Tajusin että elämän vesi virtasi taas, eikä se ollut minusta ja minun tuntemuksistani riippuvainen. Jumala toimii, en minä.