Poijankloppina, tai mäläkkinä, niin kuin meillä kotipuolessa oli tapana poikalapsia nimittää, yksi alkukesän tympeimpiä hommia oli hiehojen paimentaminen ja niiden opettaminen laitumelle. Kun toiset kylän pojat kirmasivat kesäloman riemuihin, meillä kirmasivat vain lehmät ja minä narun päässä perässä. Köydestä oli värkätty päitset ja hiehoa talutettiin ympäri hakaa ja totutettiin sähköpaimenella sähköistettyyn aitalankaan. Homma oli hankalaa ja raskasta. Näin jälkikäteen ihmettelen sitä, miten isot eläimet tottelivatkin keskenkasvuista koulupoikaa. Tämän ajan ihmiselle eläinten paimentaminen laitumella taitaa olla jo vierasta. Isovanhempamme muistavat vielä paremmin paimenen työn ja sen haasteet.

Ensi sunnuntain Raamatun tekstit puhuvat paimentamisesta. Jeesus itse puhuu siitä, miten paimen huolehtii laumastaan ja pitää huolta jokaisesta lampaastaan erikseen. Jokainen lammas tuntee oman paimenensa äänen ja seuraa tätä. Kun yksittäinen lammas eksyy laumastaan ja yhteys paimeneen katkeaa, pelko halvaannuttaa eläimen liikuntakyvyttömäksi ja näin se jää alttiiksi pedoille. Siksi paimen lähtee aina etsimään kadonnutta lammasta.

Sunnuntain evankeliumitekstissä meidät viedään Galileaan ja nuotion äärelle. Pietari on palannut kalastajaksi, mutta kohtaa rannalla ylösnousseen Jeesuksen, suuren paimenen, ja tämä kohtaaminen muuttaa lopullisesti Pietarin elämän. Jeesus kysyy Pietarilta kolme kertaa, rakastatko sinä minua. Kaksi kertaa hän käyttää sanaa agape (kreik.), joka merkitsee uhrautuvaa rakkautta. Kolmannella kertaa hän armahtaa Pietaria ja käyttää tavallisempaa filos-sanaa (kreik.), jota ystävykset käyttävät keskenään.  Kolme kertaa Pietari myöntyy. Samalla kumoutuu kiirastorstain häpeä, kun Pietari kielsi kolmasti Jeesuksen. Pietari leimautuu Jeesukseen ja se sitoo hänen kohtalonsa, hänestä tulee alkuseurakunnan lauman ensimmäinen paimen.

Raamatun lehdiltä saamme lukea, että alkuseurakunnan paimentaminen oli haasteellinen työ, ja tuskinpa me nykyihmiset olemme sen parempia. Ihmisen mieli on ihmeen paljon samanlainen kuin niiden hiehojen, joita veljen kanssa koulutimme haassa. Kerta toisensa jälkeen hiehot työnsivät märän turpansa sähköistettyyn paimenlankaan ja saivat sätkyn ja sitten teutaroitiin ympäri hakaa. Parin, kolmen harjoittelupäivän jälkeen rajat alkoivat olla hallussa ja ruoho alkoi kiinnostaa enemmän kuin aita. Pian eläimet löysivät paikkansa myös lehmien seassa.

Haluammeko me seurata Hyvää Paimenta ja antaa hänen huolehtia meistä? Haluammeko, että meillä on joku, joka tuntee tarpeemme ja hoitaa haavamme, kun elämä kolhii ja teemme asioita, jotka satuttavat meitä ja toisia? Muinaiset suomalaiset rakensivat navettaansa kurin, kapean aitauksen kivistä, joka johti navettaan. Siitä mahtui vain yksi eläin kerrallaan kohti pimeää navetan oviaukkoa. Näin eläimet kulkivat turvallisesti yksi kerrallaan omaan parteensa loukkaamatta toisiaan. Hyvän Paimenen huolenpito on lempeää ja huolehtivaa kuria, joka suojelee ja rakentaa elämää. Se ei karkota, vaan laittaa kaipaamaan Paimenen huolenpitoa ja rakkautta. Ilman sitä joudumme erillemme laumastamme, yksin ja peloissamme.