Koira kömpi makuusopestaan vasta yhdeksän jälkeen, ja ulos oli kuulemma heti päästävä. Mitä siinä muuta teet kuin kumoat kahvikupin kurkkuusi, kahlehdit koiran hihnaansa ja lähdet ulos koleaan tuuleen.

Ensimmäinen kohtaamamme naapuri haukkui meidät pataluhaksi, ja toinen meistä vastasi samalla mitalla. Minä yritin pysyä haukkuharkassa neutraalina. Toki pidin melko lujasti kiinni talutushihnasta, jotteivät koirat pääse järsimään toisiaan aidanraoista.

Tie vei alas Pumppumyllyn rantaan. Järvi oli jäässä, veneet maissa. Talven tuulet olivat raidoittaneet järven. Vastarannan puiden takaa kurkki aamu-uninen aurinko. Pitkään oli sekin tänään nukkunut.

Vähän ylempänä oli veneiden kalmisto. Muutama kevyt sisävesialus kasvoi jo sammalta. Päässäni alkoi soida Lasse Heikkilän Viimeiset veneet. Eivätkö veneet ennen saaneet arvoisensa lopun loimuamalla juhannuskokkoina? Nyt jos heitteille jätetyn synteettisen purren sytyttäisi, saisi syytteen ympäristörikoksesta.

Koira etsi sulasta rantavedestä puukapulan aarteekseen. Sitä se kantoi ja minä olin tyytyväinen. Jos aarre olisi koiralle rakas ja se pitäisi sitä tiukasti kidassaan, paluumatkaa säestäisivät vain yksipuoliset haukkujaiset. Ei tullut edes sellaisia. Naapuri oli tassutellut sisään.

Pitkin päivää olen mielessäni palannut ihmettelemään rantaryteikössä maatuvia veneitä. Ehkä ennen pitkää puuveneistä jäljellä olisivat vain luurangot. Joku niitä vuosien päästä koiralleen puoliääneen ihmettelisi ja miettisi ihmisten elämää ja edesottamuksia kaukaisella 20-luvulla.