Joka kevät omenapuun alle ilmestyy keltainen tuoli. Reippailulenkkini kulkee muutaman metrin päästä tuolista ja omenapuusta. Omenapuun takaa kurkkii keltainen omakotitalo, jossa asuu tuttuja.

– Joku kerta, kun ehdin, istahdan tuohon tuolille. Se on niin kutsuva, huikkaan tutuille ohi pyyhältäessäni, jos sattuvat olemaan pihamaalla.

– Istu pois, milloin vain.

Joskus olen talon asukkaiden läsnä ollessa istahtanutkin. Sainkohan kerran mehuakin.

Mutta että pyllähtäisin tuolille omppupuun alle ihan omin nokkineni. Minun ja tuolin väliin kohoaa hirmuisen korkea kynnys. Ei voi. On tässä vähän kiirekin jo.

Tänään loikkasin kynnyksen yli ja istahdin tuolille. Minuutin, pari siinä istuin. Katselin peltoa ja suurta maatalousrakennusta, jolle en keksi nimeä. Rakennuksen nurkalle oli vaihdettu uusi sähkötolppa. Olikohan vanha tolppa falskannut, kun taivas näytti niin sähkönsiniseltä.

Olipahan vaikeaa istuutua tuolille, vaikka oli lupakin, oikeastaan kutsu. Mutta istuinpa sittenkin.

Kohta matkani jatkui. Mietin kynnyksiä, joita rakentelemme itsellemme. Toiset näemme. Toisiin vain kompastelemme.

***

Kuvassa keltainen tuoli ei kurkistele kynnyksen yli vaan varovasti kainalon alta.