Ihminen haaveilee ja unelmoi täydellisiä asioita elämäänsä. Hyvyyttä ja lempeyttä. Selkeyttä ja varmuutta. Elämäntaipaleemme määrittää meitä kokoajan uudestaan ja uudestaan. Haaveemme muuttuvat sitä mukaan, kun elämänkokemusta tulee lisää. Mutta sisällämme on aina kaipaus löytää jotain suurempaa. Elämä itsessään on kuitenkin huono kasvualusta täydellisille unelmille. Ihminen on haaveiden maaperänä on kovin köyhä ja ilmastona epävakaa. Ei riitä, että ympäröivä maailma on kova, myös meidän sielumme on hauras.

Haaveidemme keskellä, me usein tartumme helppoihin vastauksiin, jotka tuovat hetkellisen tyydytyksen elämään. Varsin pian olemme etsimässä uudelleen sitä samaa vastausta jonka luulimme löytäneemme.

Eilen vietin aikaa pelkästään itseni kanssa. Valvotusta Juhannusyöstä huolimatta, nousin aikaisin ihailemaan tyyntä järvenpintaa kameran kanssa. Kävin soutelemassa pitkin rantoja ja katselemassa vielä nukkuvien mökkinaapureiden savuavia kokkojen jäänteitä. Anoppilan mailla on liuta hyvin erillaisia mökkinaapureita. Viereisen mökin hiljaiselo muuttuu nykyään juhannuksena omistajiensa aikuistuneiden lasten ja heidän  ystäviensä iloisesti remuavaan juhlintaan. Nuorten miesten uho ja kilvoittelu tyttöystävien silmien alla oli huvittavaa kuunneltavaa tyynessä kesäyössä. Seuraavan mökin asukkaat olivat kahvitelleet laiturinnokassa eläkeläisystäviensä kanssa  koko illan ja vetäytyneet hyvissä ajoin saunaan ja nukkumaan. Kokon he polttivat jo alkuillasta. Seuraavan mökin perheen lapset olivat ihmetelleet pikkukalojen määrää koko illan. Heidän naapurinsa olivat pelanneet lipunryöstöä aikuiset vastaan lapset ja riemun kiljahdukset olivat kaikuneet kuusikkoisessa rinteessä pitkin iltaa. Uuden ökymökin asukkaat olivat meloneet ja nauttineet ison terassinkannella elämästään. Koko ranta oli kuin halkileikkaus ihmisen elämästä. Uutta ja vanhaa mökkiä ja mökkiläistä. Kaikki olivat pysähtyneet tälle rannalle tavoittelemaan täydellistä Juhannusta, kauniissa Juhannussäässä.

Nyt kun sää oli täydellisimmillään, järvi oli tyyni ja aamuaurinko lämmitti mukavasti, hiljainen järviluonto sulki kaiken sisälleen. Sain soudella yksin omassa unelmassani. Sain hetken olla rauhassa itseni kanssa keskellä sielunmaisemaani. Tämän kiirettömyyden keskellä käsitin taas sen rikkinäisyyden ja heikkouden, joka meissä ihmisissä on. Tässä ajassa ja maailmassa meidän onnemme on pilkottu pieniksi palasiksi matkan varrelle. Se suuri kaipaus sisällämme ei tule koskaan tyydyttymään tämän maailman löydöillä ja vastauksilla, sillä rikkinäisyytemme hajottaa sen, mitä saamme haalittua kasaan.

Jäin pohtimaan taas kerran omaa häilyvää uskoani ja suhdettani Jumalaan. Tajusin, että tuossa suhteessa olin itse se epämääräinen tekijä. Jumala on ainoa varma ja pysyvä asia tässä kaikessa. Hiljaisuudessa Jumalan ääni oli hetken selvempi ja kirkkaapi. Pysy Minussa sillä minä pysyn sinussa riippumatta siitä mikä sinä olet tai mitä sinä teet. Minä olen uskollinen ja minä olen täydellinen. Katso tätä kaikkea, Minä loin tämän ja annoin sen sinulle.

Ensimmäiset mökkiläiset heräilivät aamuun ja ilmeistyivät ihmettelemään aamullista soutelijaa. Elämä jatkui ja oli ainakin hetken vielä ihanaa.