Lukioaikaan 80-luvun alussa olin yhtenä kesänä muutaman yön vahtina eräällä pirkanmaalaisella sahalla. Isäukon kaveri palkkasi minut urakkapalkalla tuuraamaan itseään. Antoi pienen talonsa ja jääkaappinsa käyttööni. Sahalla oli polttouhka päällä. Puhelinta ei ollut. Sahalla varmaan jossakin oli, mutta enpä minä sen sijainnista mitään tiennyt. Sahalla oli myös pieni sahanpuruvoimalaitos, jolle minun olisi pitänyt tehdä jotain, jos se menisi jumiin.

Päivän istuskelin talossa. Luin Tenavia ja söin voileipäkeksejä. Cream Crackereitä. Eivät ne kermaisia olleet, vaikka nimi antoi niin ymmärtää mutta voin kanssa ne olivat mainioita.

Yhtenä alkuiltana alkoi sahalta päin kuulua infernaalinen meteli. Pienen empimisen ja sydämen jytkeen tasoittelun jälkeen löysin luterilaisen työmoraalini ja lähdin talosta ulos. Eipähän se meteli tullut sahalta vaan betoniputkista, joita oli talon ja sahan välimaastossa. Kaksi kollia siellä keskusteli painavin sanankääntein, kumpi on kaivonrenkaiden kunkku.

Kissat aiheuttivat muutenkin niinä päivinä harmaita hiuksia. Kanssani talossa asusti kissaperhe. Emo ja muutama hyvin pieni pentu. Silmät vielä ummessa. Emo ilmeisesti luotti minun osaamiseni suuresti, koska häipyi pariksi päiväksi omille teilleen. Yritin jollakin liinankulmalla ujuttaa maitoa pennuille, mutta eipä siitä juuri mitään tullut. En vielä ehtinyt alkaa suunnitella nälkään kuolleille kissanpennuille joukkohautajaisia, kun emo sentään palasi huolehtimaan jälkikasvustaan.

Öisin piti tehdä kolme vartiokierrosta sahalla. En muistanut reittiä aivan prikulleen, joten saattaa olla, että jossain kohdassa vähän oikaisin. Ainakin siinä, kun olisi pitänyt kävellä pitkää pimeää käytävää kortinleimauspaikalta toiselle. Minäpoika kaarsin tyylikkäästi ulkokautta fillarilla. Niin oli turvallisempaa.

Että semmonen kesäjobi. Sahaa ei poltettu. Sahanpuruvoimalaitos ei nikotellut. Tenavia kyllä olen lukenut sen jälkeenkin, mutta Cream Crackerit maistuvat yhä suussani – sahanpuruilta, liekittämättömiltä.