Lukioaikaan 80-luvun alussa olin yhtenä kesänä muutaman yön vahtina eräällä pirkanmaalaisella sahalla. Isäukon kaveri palkkasi minut urakkapalkalla tuuraamaan itseään. Antoi pienen talonsa ja jääkaappinsa käyttööni. Sahalla oli polttouhka päällä. Puhelinta ei ollut. Sahalla varmaan jossakin oli, mutta enpä minä sen sijainnista mitään tiennyt. Sahalla oli myös pieni sahanpuruvoimalaitos, jolle minun olisi pitänyt tehdä jotain, jos se menisi jumiin.
Päivän istuskelin talossa. Luin Tenavia ja söin voileipäkeksejä. Cream Crackereitä. Eivät ne kermaisia olleet, vaikka nimi antoi niin ymmärtää mutta voin kanssa ne olivat mainioita.
Yhtenä alkuiltana alkoi sahalta päin kuulua infernaalinen meteli. Pienen empimisen ja sydämen jytkeen tasoittelun jälkeen löysin luterilaisen työmoraalini ja lähdin talosta ulos. Eipähän se meteli tullut sahalta vaan betoniputkista, joita oli talon ja sahan välimaastossa. Kaksi kollia siellä keskusteli painavin sanankääntein, kumpi on kaivonrenkaiden kunkku.
Kissat aiheuttivat muutenkin niinä päivinä harmaita hiuksia. Kanssani talossa asusti kissaperhe. Emo ja muutama hyvin pieni pentu. Silmät vielä ummessa. Emo ilmeisesti luotti minun osaamiseni suuresti, koska häipyi pariksi päiväksi omille teilleen. Yritin jollakin liinankulmalla ujuttaa maitoa pennuille, mutta eipä siitä juuri mitään tullut. En vielä ehtinyt alkaa suunnitella nälkään kuolleille kissanpennuille joukkohautajaisia, kun emo sentään palasi huolehtimaan jälkikasvustaan.
Öisin piti tehdä kolme vartiokierrosta sahalla. En muistanut reittiä aivan prikulleen, joten saattaa olla, että jossain kohdassa vähän oikaisin. Ainakin siinä, kun olisi pitänyt kävellä pitkää pimeää käytävää kortinleimauspaikalta toiselle. Minäpoika kaarsin tyylikkäästi ulkokautta fillarilla. Niin oli turvallisempaa.
Että semmonen kesäjobi. Sahaa ei poltettu. Sahanpuruvoimalaitos ei nikotellut. Tenavia kyllä olen lukenut sen jälkeenkin, mutta Cream Crackerit maistuvat yhä suussani – sahanpuruilta, liekittämättömiltä.
26/06/2017 08:57
Kissamammana tykkään oikein! Teksti leppoisan lempeä, jopa filosofinen 🙂 ! Ja kissannaama, oi että. Olipa kiva kun kirjoitit, aikuisten oikeesti! Toivotttavasti kesäsi on hyvä, keleistä huolimatta, siis keleistä, säistä ei nyt oikeastaan voi enää puhuakaan.
Kaikesta huolimatta, siunausta eloosi. 🙂
TykkääLiked by 2 people
26/06/2017 17:21
Pyykit ovat ulkona. Tuuli ja aurinko kuivaavat, sade kastelee. Yhä uudelleen.
Kirjoitin teksin, kun eilen illalla näin Tenavat-kirjan lipaston päällä. Äkkiä muistin muutamat päivät ja varsinkin yöt Juupajoella. Niistäkin selvittiin lähes hengissä ja ilman aivan kauheita traumoja.
TykkääLiked by 2 people
26/06/2017 18:21
Hyvänmielen muistelo. Kiitos. Minulle nousi tästä mieleen kissavitsi, jonka kuulin kauan sitten yhdeltä uskovalta mummolta. Se meni jotenkin näin.
Pikkutyttö juoksi äidin luokse huutaen:
– Äiti, äiti, meidän kissanpennut on tulleet uskoon.
– Ei kissat voi tulla uskoon, äiti totesi.
– Voipas äiti. Niiden silmät ovat lopultakin auenneet, vastasi ipana.
TykkääLiked by 2 people
26/06/2017 18:38
Hauska juttu Virpi, tätä olen kuullut joinakin versioina mutta aina se hymyilyttää. Silmien aukeneminen, sitähän se. Valon näkeminen ja totuuden ymmärtäminen. Ihan pakko panna vähän tätäkin mukaan 😉 ! Terveisin Juhalle! 😀
TykkääLiked by 1 henkilö
26/06/2017 18:49
Mikä lienikin perimmäinen tarkoituksesi tämän kirjoituksen julkaisemiseen, se sai minut tuntemaan itseni jälleen.
TykkääLiked by 1 henkilö
26/06/2017 18:52
Höh. Tuntemaan itseni ihmiseksi. Tähän varmaan pitäisi kirjoittaa jotakin uskovaista, mutta ei nyt irtoa.
TykkääTykkää
27/06/2017 09:38
Ei tossa muistelmuksessakaan ole mitään uskovaista.
Kirjoitin vain ja kun tekstistä tuli tuollainen kokonainen pätkä, päätin tökätä sen tänne. Töks.
TykkääLiked by 1 henkilö
27/06/2017 10:15
Hyvin tökätty!
TykkääLiked by 2 people