Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Antamisen haastavuus

4 kommenttia

Jouduin tänään haastavaan tilanteeseen kauppareissullani. Olen luvannut kuunnella Jumalan ääntä elämässäni ja riskeerata oman katu-uskottavuuteni ihmisten silmissä, pienessä yhteisössämme, jossa kaikki tuntevat toisensa. Pienessä yhteisössä jokainen saa oman leimansa ja paikkansa ihmisten silmissä, papit lukkarit, talonpojat ja muuta pysyvät lestissään ja jos joku poikeaa kaavasta se herättää huomiota. Kun Jumala koputtaa olkapäällesi ja osoitaa jotain lähimmäistä sanoen ”siunaa tuota ihmistä” tai ”Auta tuota ihmistä” , joutuu lupauksen antaja kovan paikan eteen. Noudatanko kutsua ja tottelen Jumalan kehoitusta. Jumala siunaa silloin sekä siunaajan että siunattavan mutta samalla saattaa joutua aivan uuteen valoon yhteisönsä silmissä. Jos taas painaa päänsä ja kulkee ohi, joutuu potemaan melkoista omantunnon pistelyä pitkän aikaa.

Tänään sain päähäni lähteä kauppaan osatamaan korppuja ja mustikka soppaa Joulun turvottamalle mahalleni. Kinkkua ja rosolia kului kiitettävä määrä. Kaupassa jäin seuraamaan näytelmää hedelmä osastolla kun mies etsi nuoren myyjän kanssa kympin seteliä hedelmien seasta. Olen usein nähnyt miehen kylän raitilla yksin ja tiesin hänet erään ystäväni sukulaiseksi joka asui yksin kaupungin vuokrakasarmissa. Jäin seuramaan löytyykö rahaa, miettien onko raha tosiaan hukassa kun kuulin miehen alistuneet sanat, ”No on mulla joku euro että saan jotain syötävää”

Tajusin ja tiesin että minun pitää auttaa ja tiesin mistä tuo halu tuli, mutta miten kehtaisin mennä väliin ja tarjota rahaa tai apua. Olisin täydellinen hölmö jos apuni torjuttaisiin. Mitä sanoisin, lyönkö rahana käteen ja katoaisin, mutta silloin taas en vosi siunata häntä. Ja taas joku pitäisi hurskasteluna jos menisin tarjoamaan rahaa. Tajusin miten vaikeaa meidän on auttaa spontaanisti toisiamme. Olemme rakentaneet yhteiskunnan turvaverkon jotta kukaan ei jäisi ilman huolenpitoa mutta samalla olemme jättäneet kaiken sen varaan ja menettäneet kyvyn auttaa suoraan.

Mutta sisäinen pakko voitti ja myyjän mentyä marssin miehen luo ja kysyin suoraan että jäikö rahaa ostoksiin ja saatko ruokaa. Sain saman vastauksen kuin myyjä, että ehkä vähän makkaraa. Kysyin että mitäs jos minä laitan rahaa ruokaan ja samalla kerroin tuntevani hänen sukulaisensa. Löin ainoan setelini miehen käteen ja toivotin hyvää uutta vuotta ja Jumalan siunausta. Hän katsoi ihmeissään minua ja kiitti. Apuani ei torjuttu, päinvastoin. Mietin samalla mihin rahat tulisivat menemään mutta huoleni oli turha, sillä nyt miehen ostoskoriin alkoi nousta banaaneja appelsiineja ja perunoita.

En kerro tätä brassaillakseni teollani vaan siksi että olisimme herkempiä kuulemaan Jumalan kehoituksia sisällämme. Me jätämme usein auttamisen tämän pelon takia. Mietimme liikaa mitä muut  ajattelevat. Jumala siunaa lahjamme jos vain uskallamme antaa. Image

Mainokset

Kirjoittaja: Tapio Laakso

Lapsenuskoinen sen tien kulkija

4 thoughts on “Antamisen haastavuus

  1. Hyvä Tapio. Ehkä Sinua johdatettiin kauppaan tänään! Muuten en kannata pyhäostoksia! Periaatteesta!!! Bööö!

    Tykkää

  2. Hieno kertomus. Kiitos jakamisesta.

    Tykkää

  3. Tapio!

    Arkitodellisuutta pyhäkaupassa. Raha ei ole aina hukassa, mutta sitä puuttuu muuten. Siunausta itse täällä tutulle tarvitsevalle lähipiirille toivottelen, mutta miten se menee perille en ole aina niin varma kuin siitä, että se annettu almu menee todennäköisesti kaljaan.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s