Mikael Jungnerista kertova juttu Kotimaa-lehdessä oli kiinnostava. En ole aikaisemmin ollut kiinnnostunut Jungnerista, koska en muutenkaan seuraa julkisuuden henkilöiden elämää. Merkittävämpää varmaan on se mitä hän on työkseen tehnyt, mutta en usko että hänen todelliset saavutuksensa olisivat löydettävissä lööpeistä.

Olli Valtonen vei Jungnerin saarnatuoliin. Se on merkittävää jo pelkästään siksi, että pöntössä harvoin on ketään muita kuin pappeja, Konsepti vaikuttaa hyvältä. Pappi jolla on sanottavaa tuo messuun  sanavalmiin ihmisen, jolla on oikeasti sanottavaa. Se sinällään ei vielä tarkoita sitä että lopputulos olisi hyvä mutta mahdollisuudet ovat olemassa. Loppu on Herrassa!

Kun luin jutun, Jungner vaikutti aidolta ihmiseltä, tavalliselta, taustastaan huolimatta vaiko juuri siksi? En tiedä. Pitäsi tuntea mies, jotta voisi vastata. Olemme suurinpiirtein saman ikäisiä mutta kokemusmaailmaltamme aivan eri planeetoilta.

Hän puhuu epäuskosta ja Jumalan etsimisestä hyvin rehellisesti. Jäin miettimään seuraavaa ajatusta,  jonka hän esittää. –Oikeammalta tuntuu epäillä ja lähestyä Jumalaa toivon ja rakkauden kautta. Jumalaa kohti on useita teitä. Usko on tie ulkoapäin esimerkiksi raamatun ohjeiden viitoittamana. Rakkauden ja toivontie nousevat sisältäpäin. Hän jatkaa että kyse ei ole omasta pelastuksesta vaan siitä että maailmassa on hyvyyttä ja Jumala. Rakkauteen ja kasvuun liittyy ajatus armosta, jonka löytää itsestään ja sitä voi jakaa muille. Tuo ajatuksen takia päädyin kirjoittamaan aiheesta.

Jungner puhuu myös uskosta joka väheksyy ymmärtämistä, hän ei pidä sitä oikeana. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Jos kauppaamme uskoa joka ei ymmärrä ihmisen epäuskoa ja heikkoutta tai elämää, emme puhu enää uskosta vaan uskonnollisuudesta. Ihminen on olento joka tahtoo ymmärtää.

Mutta miksi minulle nousee kokoajan mieleen eräs Savon sydämestä aikoinaan Keski-Suomeen hiihtänyt mies ja seppä jonka luo hän hiihti. Ukko-Paavo joka etsi todellista Jeesusta ja todellista uskoa. Seppä kertoi Paavolle Kristuksen sisäisestä tuntemisesta, armosta ja rakkaudesta.

Usko…en pysty synnyttämään sitä itse. Itseasiassa Jungnerin ajattelu tuntuu tutulta, jos yritän itse päätellä uskoakko vaiko ei, järkeilyni ei vahvista mitään, aina löytyy jokin vastaselitys. Mutta kun katson sitä mitä sydämeni todistaa ja muistan sen mitä Jumala on tehnyt elämässäni, niin minä uskon. Uskoni tulee Hengestä joka on minussa. Hengestä jonka johdatuksessa elän.

Elämässäni on tietyt hetket jolloin olen vastannut kyllä Jumalan kutsuun. Ne ovat tietoisia vastauksia ja ojentautumista Jumalan kasvojen eteen. Viimeisimmät ovat olleet Pietarin askeleita veneestä veteen, aluksi pinnalla ja sen jälkeen Kristuksen kädessä riippuen enemmän tai vähemmän. Raamattu ei kerro yrittikö Pietari myöhemmin kävellä veden päällä mutta muuta hän kyllä teki 🙂

Jungner puhuu ylpeydestä ja se kolahti myös meikäläiseen. Minäkin koen ylpeyttä auttamisesta. Ihailen jaloja ihmisiä ja jaloja tekoja. Jalous on Jumalan antama lahja. Taito ja kyky joka hyödyttää muita ihmisiä. Kun katson ympärilleni näen jaloutta melkein joka paikassa, Vähiten sitä näkyy kuitenkin seurakunnan piirissä. Miksikö sanon näin. Jos suomalaisista 75 % kuuluu kirkkoon ja jalot teot ovat ulkoistettu seurakunnan diakonille ja muutamalle ihanalle vapaaehtoiselle. Kaikki kunnia heille mutta ei se kovin jaloa kuvaa anna meistä muista Kristityistä…

Jeesus ei ollut mikään uskon kauppamies vaan hän oli parantaja, hän kulki sinne minne Isä häntä ohjasi ja hoiti vastaantulevia ihmisiä, kutakin sillä tavalla kuin kullekin ihmiselle oli parasta. Ihmiset eivät uskoneet häneen yksin hänen puheidensa takia vaan siksi että hänessä oli Voima ja Jumalan Henki. Hän paransi ja eheytti ihmisiä ja hänestä loisti ulos rakkaus ja toivo. Hän tuoksui vapaudelta joka ihmisiltä puuttui. Siksi ihmiset uskoivat häneen kun hän sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?”

Siksi ymmärrän kun Mikaelia pelottaa jos uskoon liittyy totaalisen antautumiseen vaatimus. Jos vaatimus tulee ulkoapäin ja siitä puuttuu vapauden tuoksu, on kyse jostain muusta kuin uskosta. On kyse uskonnollisuudesta ja perinteistä joita me uskovat olemme luoneet ympärillemme. Ummehtuneesta sisäilmasta, joka syntyy siitä kun ovet ovat olleet kiinni liian kauan.

Iloitsen jutun viimeisitä sanoista; Erikoista oli, että yhdessä hetkessä oltiin ensin kovin hengellisiä ja heti perään naurettiin. En ole aikaisemmin törmännyt tuollaiseen hengellisyyden ja mutkattomuuden yhtälöön aikaisemmin. Jospa tällainen mutkattomuus lisääntyisi Kristittyjen keskuudessa ja meistä näkysi ulos toivo ja rakkaus joka nousee Kristuksesta joka asuu sydämessämme.

kiitos Kotimaa-lehdelle ja Mäkelän Lauralle hyvästä jutusta