Talvi oli pitkään raskaana. Kevään synnytys meni yliaikaiseksi, mutta kun sen aika tuli se tapahtui voimalla ja kiihkolla. Ihminen ei perässä pysynyt, ihmetteli vaan kaiken yhtäaikaista runsautta. Alkukesän päivät ovat olleet kuumat, vain illaksi vähän viilenee.

Istun vuokra-asuntoni terassilla, tunnen maan tuoksun. Kaikki ympärilläni kukkii ja metsänreunassa laulaa illasta aamuun lintu. On kaunista. Olen hoitanut, viljellyt, varjellut ja kasvattanut pientä pihaani niin, että se on runsas kukista ja pensaista. Syreeni kukkii ja tuoksuu. Minulla on varattuna hyvää hengellistä lukemista ja ajattelen nauttia hiljaisuudesta, linnun ihanasta laulusta ja lukemisesta. Kaikki on seesteisen oloista. Olen kiitollinen ja onnellinen.

Talo jossa asun on osittain kaksikerroksinen. Minun asuntoni talon päädyssä on yhdessä tasossa. Viistosti vasemmalla yläpuolellani on parveke ja sinne kerääntyy joukko vanhempia miehiä, ovat maistissaan ja juopuvat kokoajan lisää. Äänet kohoavat, kielenkäyttö on törkeää. Kärsin ja hyvä tuuleni on mennyt. Toisen talon päädyssä nuorehko avopari laittaa stereot soimaan. Koko asuin alue saa nauttia kummallisesta metelistä jota en sanoisi musiikiksi, mutta kai se sitä on? Sielläkin, ainakin alkoholi, kuuluu asiaan. Meno kiihtyy, vetäydyn sisälle. Toivon ja jopa rukoilen että meteli hiljenisi. Yöllä, ensimmäistä kertaa eläessäni, joudun soittamaan poliisit jotta saisin hetken levähdettyä. Myöhemmin kuulen että naapuri pienen lapsensa kanssa oli myös soittanut. Olen väsynyt.

Sinnikkäästi yritän iltaisin mennä istuskelemaan ulos, pihalleni, onhan kesä. Tulee taas ilta, kaunis ilta. Lintu on aloittanut ihmeen ihanan laulunsa. Yläkerran parvekkeella miehet kiroavat ja mesovat. Rukoilen mielessäni ja yrittän erottaa linnun äänen metsiköstä. Katson edessäni olevaa kaunista pihaa, kadun toiselta puolelta alkavaa pientä metsikköä, ja auringon laskun kultaamaa taivaanrantaa kukkivan syreenipuuni oksien lomasta. Kyyneleet alkavat valua poskilleni enkä ensin tiedä mitä itken. Sitten ymmärrän. Vastakohta ihmisen ja Hyvän Jumalan välillä on pelottavan suuri.

Itken kaikkea sitä kaunista ja hyvää mitä näen ja koen ympärilläni. Itken ihmistä joka ei herää tajuamaan kuinka suuri, rakastava ja armollinen Jumala hänellä voisi olla, kun hän sen ymmärtäisi. Itken ihmisraukkaa ja Rakastavaa Luojaani. Kuinka pitkämielinen Hän onkaan, kuinka suuresti Hän ihmistä rakastaakaan. Hän joka antaa luonnolle kauneuden ja linnulle äänen. Jonka suunnitelmasta taivaanranta muuttuu kullaksi ja maa tuoksuvaksi.
Kuinka minun tekisikään kaiken melun yli huutaa: ”Katsokaa millainen Luoja Jumala teillä on! Katsokaa ja herätkää, löytäkää ihmisyytenne sellaisena kuin sen Jumala on täydelliseksi luonut. Voi ihmiset, voi ihmiset.” Oi miten olenkaan surullinen – ja sääliä täynnä.

Tajuan kuinka suuressa velassa olen Jumalalle Jeesuksesta, rakkaasta Vapahtajastani.
Kun ylhäällä huudellaan rivoja, minä saan kiittää Jumalaa hänen sanomattomasta armostaan. Kuinka sen voi ymmärtää?!
Miksi juuri minä olen saanut armon? Kiitän kiittämästä päästyäni ja ylistän Jumalaani.

Kun sitten viime viikonloppuna menimme tyttäreni kanssa kesäpaikallemme luonnon helmaan, ja meidän piti alkaa rukoilla, en voinut olla kertomatta hänelle ensin miten kiitollinen olen että saamme siinä Jumalaan uskovina olla ja yhdessä rukoilla. Vastoin kuin monet ihmiset ympärillämme. Luomakuntakin sai metsätemppelissämme yhtyä  kanssamme Jumalaa kiittämään ja ylistämään.
Kiitos Jumalalle hänen armostaan ja käsittämättömästä rakkaudestaan luomiaan kohtaan.

Tähän tekstini aiheeseen, jollain tasolla liittyen, olen kantanut nuoruudestani asti mukanani Eino Leinon ”Rauhattoman rukous” runoa. Minusta siinä on sanottu kaikki olennainen. Runojen ystävänä laitan tähän kuitenkin ihanan uuden löytöni! Kiitos jos jaksoit lukea 🙂 !

Niilo Rauhala on kirjoittanut:

Jumala, sinun haltuusi
uskon asiani,
sinä hoidat minua
rauhan evankeliumilla.
Sanasi valkoiset purjeet
täyttyvät sinun voimastasi.
Armon kirkkailla vesillä
suljen maan silmiltäni,
että vain taivas näkyisi.