Kirkollinen keskustelu on muuttunut pitkälti omien näkemysten julistamiseksi ja melkoiseksi sohlaamiseksi. Tavallisen tallaajan on vaikea poimia enää  joukosta linjaa tai punaista lankaa, joka kertoisi mitä kirkko tahtoo antaa ihmiselle.

Kalareissulla pohjoiseen oli aikaa jutella kavereiden kanssa siitä miten he näkivät kirkon ja sen toiminnan. Se mitä kuulin ei ollut yllätys mutta surullista kuitenkin. Päällimmäisenä oli kaksi asiaa. Ensinnäkin kirkko näyttäsi olevan änkyräuskovaisten riitelypaikka, jossa asiasta kuin asiasta väännetään kättä erilaisten lahkojen välillä. Rakkautta ja lämpöä ei juuri näy. Tämän myrskyisän pinnan läpi oli vaikea nähdä oikeasti tapahtuu.

Toinen asia oli tuomitsevaisuus. Kuuntelin järkyttyneenä tarinoita elämän kolhimista ihmisistä, joiden viimeiset maanrakoon nuijijat olivat uskovaisia ihmisiä. Arkkipiispojen tai muiden kirkollisten vaikuttajien tekemiset tai sanomiset eivät juuri hetkauttaneet ketään, sillä heidän viestinsä hukkui riitelyyn ja kieleen joka ei ole enää nykysuomalaisen tajuttavissa.

Päällimmäiseksi jäi ihmettely siitä mihin kirkkoa tarvitaan ja pääsimme jutussa Seurakunnan tasolle. Tätä pohtiessamme alkoivat jalat jo yltää pohjaan ja löytyä jopa jotain positiivista sanottavaa.

Paikallisella seurakunnalla olisi mahdollisuus tavoittaa ihmisiä ymmärrettävällä ja mielekkäällä tavalla. Mutta siihen tarvitaan lisää ihmisiä jotka ymmärtävät sen mitä Paavali raamatussa tarkoittaa seurakunnalla. Jokaisella seurakunnan jäsenellä on oma tehtävänsä seurakunnassa, olla siis jokin Kristuksen ruumiinjäsen.

Seurakunnan tulisi näyttäytyä ulos rakkaudenyhteisönä johon on hyvä tulla. Armolahjat toimivat Seurakunnan jäsenten kesken ja ne eivät ole kauppatavaraa tai jotain kummallista esitelykamaa vaan arkipäiväistä toimintaa. Jos tuttavien kesken yhteinen spontaani rukoushetki on hankalan tuntuista on silloin jotain pielessä raamatun näkökulmasta katsottuna. Miettikääpä miten asia on. Minä ainakin jäin tässä kohtaa kiinni.

Kun luin muutamia Facebook kommentteja Jumalanpalveluksesta ja hengenpalosta jäin miettimään miten me uskovat näemme Kirkollisen menon.

Hyvin moni vetoaa Jumalanpalveluksen puolesta kun puhutaan Pyhänhengen täyteydestä ja palavasta uskosta. Kuitenkin monasti keskustelijat puhuvat aivan eri asioista ja eri tasolla.

Millainen on Jumalanpalvelus joka sekä vahvistaa ihmistä että myös lähettää ulos kirkosta julistamaan evankeliumia kaduille ja kujille, vieraiden ja tuttujen luo. Millainen on Jumalanpalvelus jossa rukoileva seurakunta saa ilmestyksiä ja tiedon sanoja ja heillä on myös mahdollisuus kertoa niistä rohkaisten läsnäolevaa pyhien joukkoa.

On aivan eri asia puhua Jumalanpalveluksesta jossa saamme jotain itsellemme sakramenttien ja liturgian kautta kuin puhua Jumalanpalveluksesta jossa jokaisella on mahdollisuus antaa jotain toisille.

Jumala loi meistä joukkuepelaajia ja hän nimenomaan tahtoi että me ihmiset olemme yhtä Kristuksessa. Hän myös tahtoo että tuomme uusia ihmisiä mukaan seurakuntaan. Siksi Jeesus kehoittaa meitä tarttumaan Jumalan lupauksiin ja Pyhä Henki lähetettiin avuksemme että voisimme todistaa edelleen Jumalan voiman. Jeesuksen tehtävä oli mallintaa meille miten meidän tulee toimia jotta syntyy uusia uskovia ja Paavali opettaa meille miten elää keskenämme seurakuntana.

Tenon reissu oli siis varsin antoisa vaikka itse en kalaa saanut, sen sijaan sain runsaasti ajattelemisen aihetta sekä uusia ystäviä.