Meille kristityille asetetaan ihan kauheita vaatimuksia. Pitäisi heittäytyä armon varaan. Pitäisi heittäytyä Pyhän Hengen johdatuksen varaan. Pitäisi levittää siivet ja heittäytyä jyrkänteeltä, luottaa siihen, että mätkähdystä ei tule. Luottaa siihen, että jossain kohtaa ennen äkkipyssäystä on Vastaanottaja.

Keväällä yhtenä iltana nappasin jossain tilaisuudessa djembe-rummun ja aloin rummuttaa. Muut soittajat eivät viskanneet minua pihalle. Rummutin siis vähän kovempaa.

Lapsena sain lähipiiriltä semmoista palautetta, että et sinä musikaalinen ole, mutta sulla on hyvä rytmitaju. Tietenkin uskoin tuon naurettavan väitteen. Parikymppisenä päätin, että jos en kerran ole musikaalinen, niin kyllä sormet sen verran taipuu, että voin osallistua yhteislauluihin kitaraa rämpyttämällä.

Vuosien kuluessa olen havainnut, että löydän kitarasta muutaman soinnun. Olen huomannut, että osaan jopa laulaa. Mutta henkkoht empiriaani vedoten uskallan väittää, että rytmitajun kanssa on vahvasti silleen sun tälleen. Lisäksi minä olen niitä ärsyttäviä ihmisiä, joilla aina päässä soi ja jotka aina rummuttavat jotain. Sohvan käsinojaa, pulpettia, kumisevaa otsaa, kokoustilan etäkokoustamislaitteen mikrofonia. Naputi-naputi.

(Oletteko muuten ikinä istahtaneet rumpusetin taakse? On käsittämättömän ahdistavaa, että kädet ja jalat voivat pelkästään rumpujakkaralle istahtamisen voimasta menettää täysin kontaktin toisiinsa. Jos vasemmalla kädellä paukuttaa virveliä, on täysin mahdotonta saada oikea jalka eli bassorumpu pysymään samassa tahdissa. Hei, pitäiskö noita peltejäkin paukuttaa? Kannattaa kokeilla!)

Tempaisin siis djemben ja aloin rummuttaa. Loikkasin jyrkänteeltä. Suuri Käsi ojensi sormensa Aatamille Michelangelon maalauksessa. Avautuuko sama käsi ja nappaa minut?

Ei ole avautunut. Päinvastoin – olen joutunut mitä pahimpiin kiipeleihin. Ovat pyytäneet minua sinne sun tänne rummuttamaan. Viikko sitten olin Turun Kotikirkolla paukuttamassa kongaa oikean lyömäsoittajan ja oikean kitaristin kanssa. Suljin silmäni ja annoin mennä. Välillä meni ihan kivasti sinne päin. Välillä meni ihan mettään, mikä on sikäli hyvin kuvaavaa, että oltiin Turun keskustassa. Yritin napata kiinni oikean perkussionistin jutuista, mutta kun kädet eivät vain toimineet. Kuulevien korvien ja rummuttavien käsien välissä oli iso monttu.

Mutta minä olen heittäytynyt. Tiedän, että enemmän opettelemalla ja vähemmän jännittämällä pääsisin rummuttamisessa eteenpäin. Se ei kuitenkaan ole tämän jutun pointti. Pointti on siinä, että palaute on ollut hyvää. Muuan kotikirkkolainen tuli kertomaan, että soittaessamme hän oli kuullut paljon muitakin instrumentteja. Viulut olivat soineet ja kitaristi-lalulajan ääni oli kuulunut jostain yläilmoista. Miettikääs, mistä tuollaiset kuulemiset johtuvat.

Minä olen palautteesta rohkaistunut. En ainakaan kokonaisvaltaisesti pilannut ammattilaisten menoa. Se jos mikä on rohkaisevaa: rytmitajuttomalla kaverilla on isonpuoleinen konga. Luulisi, että siinä tulisi helposti ns. avusteisesti heittäytyneeksi ovesta ulos katukivetykselle. Mutta ei.

Ihmiset, heittäytykää.

Mitä joku näkee siinä valokuvassa, jonka sinä uskallat ottaa. Mitä joku lukee siitä runosta, jonka sinä uskallat laittaa Facebookiin. Mitä joku saa siitä tanssista, jonka sinä uskallat tanssia kirkon portailla. Kun ihminen uskaltaa, niin Joku saattaa avata kanavan vastaanottaa jotain tärkeää.

Itsekseni mietiskelen, että mitähän heittäytymistä varten treenaillen, kun rummuttelen. Mikä on minun elämäni todellinen jyrkänne.