Lauantaina kävin mielenkiintoisen keskustelun Jumalan kanssa. Olin juoksulenkillä Vuokatin vaaralla ja kiertelin latupohjia kahden tunnin ajan uskomattoman kauniissa vaaramaisemassa. Syksy oli värjännyt lenkkimaisemani juhlaväritykseen. Mietin siinä juostessani, miksi kaikki oli juuri tänä syksynä niin kaunista? Aivan kuin läskiäsijuhlissa, juhlissa, joista halutaan hyvä muisto.

Lenkin alussa viestittelin ystäväni kanssa ja lupasin jutella hänen asioitaan Jumalalle lenkin aikana ja lenkistä tulikin varsinainen rukousjuoksu.

Juokseminen raskaassa maastossa on haastavaa. Ajatukset siirtyvät kehon ja lihasten tuntemuksiin ja raikas ilma selvittää pään. Muut asiat unohtuvat. Kun pää on tyhjä omista huolista on Jumalan puhetta  helpompi kuunnella. Mieli siirtyy Isän aaltopituudelle ja omien ajatusten tilalle tulee Isän ajatuksia.

Pitkään olen miettinyt ja rukoillut ymmärrystä siitä, miten eri karismaattisiin ilmiöihin pitäsi suhtautua ja miten niistä pitäisi kertoa. On hämmentävää, miten armolahjoista puhuttaan kuin ne olisivat jotain uutta, vaikka ne ovat olleet seurakunnan keskellä jo alusta asti ja jopa aivan keskeisellä paikalla. Puhutaan herätysten eri aalloista, vaikka kyse on eri sukupolvien kutsumisesta kotiin ja jokainen sukupolvi on nykyään erilainen.  Jumalan sana ei ole muuttunut.

Lenkin aikana tajusin, että kaikki kiteytyy siihen mitä me tunnustamme ja mihin uskossamme sitoudumme.

Lähtökohta kaikelle on se, että kuka Jeesuksen tunnustaa elävän Jumalan eläväksi pojaksi ja omaksi herrakseen, pelastuu.

Jos tätä taustaa vasten tarkastellaan kysymystä, kuka on oikeassa ja kuka väärässä niin oikeastaan koko kysymys menettää merkityksensä, koska tuohon tunnustuksen sisältyy hurja määrä asioita. Lenkin aikana alkoivat muutamat ajatukset elää mielessäni.

On olemassa Jumala, joka on luonut koko maailman. Hän kaikkivaltias.

Jeesus ja Pyhä Henki olivat mukana Isän kanssa luomistyössä. Lupaus käärmeenpään polkijasta oli olemassa ennen kuin Ihminen oli edes langennut. Jumala oli jo ennalta suunnitellut miten hän Abramin, Mooseksen ja muiden Pyhien kautta nostaisi valitun kansan sille paikalle josta koko maailma voisi nähdä Kuninkaiden Kuninkaan syntyvän. Israelin kansan piti osoittaa meille millaista oli elää lain orjana ilman Jumalan lapsen vapautta ja täyttä esikoisoikeutta.

Tunnustukseen liittyy leimautuminen kuninkaaseen, joka syntyi neitseestä  ja eli synnittömän elämän, jotta hän voisi uhrautua kaikkien puolesta.

Kaikki tämä liittyy siihen kuka Jeesus on. Siihen kuinka Jeesus osoitti teoillaan kohdan, missä Jumalan valtakunta, jossa Jumalan tahto toteutuu aina, ja Ihmisten valtakunta, jossa voi vain rukoilla Jumalan tahdon toteutumista, kohtaavat. (Olipas mutkikas ilmaisu.)

Tuo kohta on siellä, missä Jumalan Hengen täyttämä ihminen kohtaa toisen ihmisen ja osoittaa hänelle Jumalan valtakunnan tahtoa eli Taivaallisen Isän rakkautta. Jeesus ilmensi sitä parantamalla ihmisiä mutta myös ohjaaamalla heitä toimimaan yhdessä niin, että he seurakuntana yhdessä ilmentäisivät Jumalan valtakuntaa maailmalle.

Kun Jeesus kuoli, hän joutui elämään läpi tuskan, jota minäkin kannan, ajatuksen tulevasta kuolemasta. Jeesus voitti kuoleman lisäksi kuoleman pelon. Hän vapautti ihmisen riemuitsemaan elämästä toisten ihmisten kanssa maailmassa,  joka on pelkoa ja kuolemaa täynnä. Tämän riemun sielunvihollinen tahtoo tukahduttaa.

Minä voin siis huoletta elää ja kuolla turvallisella mielellä Jeesuksen omana.

Miksi siis lokeroimme uskovia, jos tunnustaudumme Jeesukseen.

Teemme sen siksi että meillä olisi turvallisempi olo ja voisimme puolustella jotain omaa hengellistä näkökulmaa. Tosiasiassa lokeroinnilla ei ole mitään merkitystä jos me tunnustaudumme Kristukseen.

Tuon tunnustautumisen jälkeen me annamme Pyhä Hengen tehdä työtä itsessämme. Omat Raamatun tulkintamme ja oppimme jäävät sivuun Pyhän Hengen puhuttelussa.  Sen jälkeen Raamattusta tulee elämän ohjekirja, jonka kanssa alamme elää Pyhää elämää ja meistä tulee opetuslapsia. Ei ole tarkoituksenmukaista että jäämme kiistelemään keskenämme demoneista tai naispappeudesta, koska omassa heikkoudessamme  oma Jumalanpalveluksemme on kuin tomua, koska emme pääse syntisyydestämme eroon. Meidän on opittava jättämään kiivailu Jumalalle ja luotettava Häneen. Jos me pääsisimme tässä ajassa erehtymättömyyden ja synnittömyyden olotilaan, Jeesuksen työ olisi turhaa. Tähän samaan koriin saamme laittaa muutkin vajavaisuutemme aiheuttamat kiistat ja mädät hedelmät. Jokainen joka kääntyy Kristuksen puoleen saa avun ja elää pyhää elämää. Todennäköisesti edelleen kompastellen ja epäonnistuen, kunnes kuoleman kautta saavuttaa täydellisyyden Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala vihaa syntiä mutta ei keskeneräisyyttämme.

Merkityksellistä on se seuraanko minä Jeesusta opetuslapsena vai jäänkö paikalleni. Seuratessani todennäköisesti teen virheitä ja joudun ottamaan riskejä. Jos jään paikoilleni kadotan myös Jeesuksen elämästäni.

Teksti taisi olla sadas ajatus Blogitaivaalle 🙂