Tuuli puhalsi rannalta päin. Rantaan oli vielä puoli stadionin mittaa matkaa. Äijäporukka oli myrtynyt. Ei sintin sinttiä. Ja sitten tuuli toi kuin kiusallaan miesten nenään paistetun kalan tuoksun.

– Sairaan kova nälkä, murisi Didymos.  – Mistä tuo tuoksu tulee?

–  Rannalla joku käristää kalaa, vastasi Natanael.

– Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää? kuului huuto rannalta.

–  Ei ole, ärähti Didymos takaisin.

–  Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.

–  Eppäillä soppii, totesi Tuomas.

Miehet heittivät kuitenkin verkon veteen. Se tuntui heti raskaalta.

­ –  Déjà-vu, mutisi Pietari. Syrjäsilmällä hän huomasi, että Johannes aukoi suutaan kuin turska kuivalla maalla. Lopulta hänen suustaan sinkoutui kolme sanaa.

–  Se on Herra!

Pietari katsoi tarkemmin rannalle. Herra se oli!

Pietari kietaisi viittansa ympärilleen ja loikkasi yli laidan.

–  Mut… aloitti Tuomas mutta jätti sanan kesken.

Pietari loikki rantaa kohti, pomppi aallolta aallolle kuin kynnöspellossa. Matkaa rantaan taittui nopeasti.

–  Ei hullummin tällä kerralla, sanoi Herra ja hymyili. –  Otatko sapuskaa?

–  Odotetaan kavereita, sanoi Pietari ja halasi Herraansa.