Viime yönä olin isoissa körttiseuroissa. Sielä oli hyvä tunnelma ja hyvä olla. Seurojen lopussa jaettiin jostain syystä mannalappuja koska tuossa seuratalossa oli sellainen tapa. Lappujen Raamatun kohdat luettiin ääneen vanhasta mökistä, jonka katossa roikkui jonkinlainen mikrofoni ja puhe välittyi ihmisille kaiuttimista. Minä menin lappujonossa ensimmäiseksi ja jotenkin ajauduin juontajaksi. Onnistuin tietysti ensikertalaisena tunaroimaan kaiken. Uneni oli muuttumassa perinteiseen tapaan kaaokseksi, kun jostain käteeni osui pieni puunukke, joka oli rikkinäinen ja resuinen. Varsinainen elämän murjoma nukenkuvatus. Ryhdyinkin puhumaan seuraväelle tuosta nukesta. Uni loppui ennen kuin sain puhettani edes alkuun mutta herättyäni puhe nukesta oli yhä mielenpäällä.

Unessa sinällään ei ollut mitään hengellistä syvyyttä tai näkyä, mutta se palautti mieleeni omat kokemukseni herännäisyydestä.  Muistin juurevat  ystävälliset ihmiset, jotka pukeutuivat seuroihin tummiin vaatteisiin ja naisilla oli hieno tumma villahuivi. Puheet olivat lyhyitä nasevia opetuksia elämästä ja Raamatusta. Siionin virret kaikuivat mahtaina vanhojen pohjalaistalojen hirsiseinissä. Nuorten malttamaton veisuu omassa kammarissa ja vanhempien rauhallinen tahti pirtissä teki veisaamisesta kaanon laulua. Olen ollut aika onnekas siinä että olen saanut elää ja olla tekemisissä lähes kaikkien herätysliikeiden kanssa Suomessa, vain rukoilevaisuus on jäänyt vieraaksi. On todettava, että ruohonjuuritasolla jokaisen liikeen ihmiset ovat tosissaan asiansa kanssa ja elävät sovussa omissa seurakunnissaan.

Näin aamutuimaan jäi mieleeni pyörimään muutamia ajatuksia ja kysymyksiä. Tuo unen nukenrähjä pisti miettimään miten usko ilmenee tuntemissani ihmisissä. Moni kokee olevansa Jumalan edessä tuon nuken kaltainen. Elämän ja synninmurjoma. Jumalalle kelpaamaton ilman sitä armonvilausta, jonka heille antaa Jeesus uskon kautta. Nöyryys ja kiitollisuus oli kuitenkin joka pitää kiinni uskossa ja Raamatun sanassa. Uskossa on läsnä samalla Jumalan pyhyys ja arjen kovuus. Omaa uskoa ja pätevyyttä ei korostetta, koska heikkosta astiasta ei ole ollut toisen ojentajaksi, sen sijaan Siioninvirret ja Jumalan sana hoitavat ihmistä. Tällaisena olen oppinut tuntemaan herännäisyyden.

Nyt tähän körttipukuun on pukeutunut opetusta josta en tunnista tuota nuoruuteni totista herännäisyyttä. Luin jokin aika sitten Sana-lehdestä Mika Nuorvan, Herättäjäyhdistyksen nuorisosihteerin ajatuksia ja ihmettelin hänen käsityksiään siitä mitä on ns. uskovaisten elämää. Yhdessä blogissa jo sivusin asiaa mutta palaan siihen vielä. Hän kiteytti ettei keski-ikäisillä työssä käyvillä ihmisillä ole aikaa kynttilöiden sytyttelemiseen joka sunnuntai kirkossa. Voisi ajatella että hän näkee uskovaisuuden jotenkin kahlitsevana ja ahdistavana asiana ja että se olisi jotenkin vastakohta työnteolle ja perhe-elämälle. Jutusta syntyy helposti kuva, että uskovaisuus on elämälle vieras asia.  Kuitenkin ihmiselle, joka ei usko Jumalaan ja eroaa kirkosta sen takia, hänen oma tapansa ajatella on aivan yhtä vieras. Maailma ei kaipaa anteeksiantoa koska synti on maailmalle tuntematon asia ja armoa ei tarvita.  Kuitenkin kun luen Nuorvan ajatuksia rivien välistä ja tarkemmin, löytyy häneltä aivan sama usko kuin itselläni, usko ristiinaulittuun Jeesukseen. Nuorva tuomitsee jutussaan uskonnollisuuden eikä ihmistä, vaikka sitä ei jutusta suoraan voikaan lukea ja samalla hän korostaa sitä, miten kohtaamme Kristuksen toisessa ihmisessä. Aamen sanon minä! Juuri näin se on! Jään kuin kuitenkin ihmettelemään miksi asia piti sanoittaa juuri näin. Mikä antaa uskossa olosta sellaisen kuvan että se on elämälle vierasta. Sitä sietää miettiä.

Toinen ihmetystä herättävä asia on Raamattu käsitys, jota tuodaan opetuksessa voimakkaasti esille. Mitä pitäisi ajatella tulkinnasta, jossa Raamatun ilmoitus onkin ihmisen kokemuksia Jumalasta eikä Pyhän Hengen inspiroimaa ilmoitusta Jumalasta ihmisen kirjoittamana. On kestämätöntä, että Vanhan Testamentin Sana typistyy paimentolaisheimon historiankirjoitukseksi ja samalla kuitenkin julistetaan oppia Jeesuksesta, joka itse perusteli itseään Vanhan Testamentin kirjoituksilla. Tämän tapaisia tulkintoja luen ns. körttihenkisiksi tunnustautuvien teologien teksteistä. Millainen on Jumala joka ei kykene huolehtimaan omasta Sanastaan? Ihminen pyrkii näin riisumaan Jumalan paljaaksi, koska omat ajatukset ja käsitykset ovat ristiriidassa Raamatun sanan kanssa. Ihmisillä on kuva rakkaudettomasta Jumalasta, joka sanoo silti olevansa rakkaus. Ei ymmärretä Jumalan oikeudenmukaisuutta ja ehdottomuutta. Olen kuullut jopa väitteen että Jumala on niin suuri että hän ei voi sopia Raamatun kansien väliin. Kuitenkin Raamattuun on kirjoitettu ilmoitus Jumalasta niin että pieni ihminen voisi saada edes jonkinlaisen käsityksen Herrastaan. Jumala on vähässäkin uskollinen ja oikeudenmukainen.

Siksi olen tullut tulokseen, että ns. körttihenkinen ei ole sama kuin aito herännäisyys.  Se ei voi olla sitä tai sitten olen ymmärtänyt Paavo Ruotsalaisen opetukset aivan väärin! Jollain tapaa kirkon pahimmat viholliset löytyvät kirkon sisältä. Vihollisia eivät ole ihmiset  vaan paremminkin ihmisten tietämättömyys ja pelko. Meillä tulis Sanan tuntemuksen lisäksi olla taju siitä että ero Jumalasta on sumentanut ajan kuluessa käsityksemme Jumalasta ja sanasta. Jumalalle tämä  on ollut selviö aivan alusta saakka. Tietämättömyys johtaa siihen että ihmiset on helppo tyynnyttää tilaan jossa uskolle tärkeät asiat painetaan piiloon. Siksi Raamatun yksi aivan keskeisin asia on sitoa ihmisen usko Jeesukseen. Ei ole muuta tietä!

Uskovat itse ovat myös asialleen haitaksi toimimalla oudosti, elämälle vieraalla tavalla. Jeesus itse toimi hyvin arkisesti. Parantaessaan hän kohtasi jokaisen ihmisen hänen persoonalleen sopivalla tavalla. Hän pyrki tekemään itsensä hyvin ymmärrettäväksi ilman outoja maneereita tai tapoja. Ihmeet vain tapahtuivat. Jeesus teki vain sen mitä näki Isän tekevän. Hän ei parantanut koko maailmaa vaikka olisi siihen kyennyt. Merkittävää oli että kaikki eivät silti uskoneet Jeesukseen vaikka näkivät hänen tunnustekonsa ja vaikka he tunsivat kirjoitukset. Nyt me uskovat vedämme rajalinjoja Jeesukseen uskovien välille aiheuttaen riitoja jotka näyttävät maailman silmissä naurettavilta.

Teemu Kakkuri kiteyttää jälkipuintina Teologisten opintopäivistä, että Herätysliikkeiden ja seurakuntatyön välille nousee turhaan vastakkainasettelua. Herätysliikkeet tavoittaakseen ihmisiä ovat riippuvaisia Seurakunnista. Seurakunta muodostaa sen toimintaympäristön jossa eletään ja tavoitetaan uusia ihmisiä. Muuten käy niin että kaikki muuttuu pelkästään sielujen kierrättämiseksi eli uskovat vaeltavat pippaloista toiseen ja uusien ihmisten tavoittaminen toimintaan jää puuttumaan.

Seurakunnan toiminta ei ole pelkästään kynttilöiden sytyttämistä tai edes harrastepiiri jonne on velvollisuuden takia tultava. Seutrakunta on Jumalan tarkoittama viitekehys ihmisen elämälle. Siihen synnytään kastetaan ja sen keskellä eletään kunnes se hyvästelelee rakkaansa jälleen näkemisen odotuksessa. Usko on siis joka päiväistä elämistä Jumalan kasvojen alla ja hänen tahtonsa etsimistä aivan arkipäiväisissä asioissa. Se on rukousta jossa kerrotaan Jumalalle kaikki ja huokausta omasta heikkoudesta johon on lääkkeenä yksin Jeesus. Usko on riippuvuutta Jumalan tahdosta tietoisena siitä hän hän rakastaa ja antaa kaiken tarpeellisen lapsilleen. Se on tietoisuutta Armosta!

Mielestäni aito herännäisyys tai usko ylipäänsä nousee siitä synnintunnosta, joka nöyrtyy Raamatun ilmoittaman Jumalan Pyhyyden edessä. Se ei ole oman uskon epäilyä silloin kun pappi julistaa synninpäästön. Se ei ole Jumalan ilmoituksen epäilyä vaan se nöyrtyy siitä tietoisuudesta että ihmisellä ei ole itsellään mitään viemistä viimeiselle tuomiolle. Se nöyrtyy ihmisen heikkouden tähden ja takertuu entistä tiukemmin Raamatun sanaan kun sillä ei muutakaan ole. Herännyt kansa löytää edelleen lohduttajansa sanasta, ainakin ne ihmiset jotka tunnen.

Suomalaiseen uskoon on aina liittynyt se kun jotain raamatun sanaa ei ymmärretä sille nostetaan hatttua ja mennään eteenpäin luottaen että se selkenee aikanaan, jos ei muuten niin taivaassa. Suomalaiseen uskoon ei ole koskaan kuulunut mielestäni tarvetta sanoittaa raamattua uudestaan ja samalla nousta Jumalan yläpuolelle! Paremminkin hiljaa nöyrtyä Suuremman edessä ja luottaa elämä Hänen haltuunsa.

.