Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Kuuntelin tarinaasi

13 kommenttia

Yksi niitä siunattuja hetkiä. Päässä alkaa soida hengellistä musiikkia. Nyt Pekka Simojoen jostain laulusta ”kuuntelin sinun tarinaasi”. Vain nämä kolme sanaa muistan. Ja mieleen nousee kysymyksiä ja odotusta. Kuinka monta kuuntelematonta tarinaa tämä kansa kätkeekään sydämelleen. Tarinoita, jotka ovat odottaneet ihmistä, joka istuisi alas kysyen: mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ihmistä joka jaksaisi tulla vielä toisen, kolmannen ja useammankin kerran, jos tarina on kääriytynyt yksinäisyyteensä niin tiukkaan, että avaaminen on vaikeaa.

Kuulin muutama päivä sitten miehestä, joka oli muuttanut uuteen kaupunkiin. Tämä tapahtui USAssa, muttei ole silti  taas-yksi-virheetön – menestystarina. Mies nimeltä Dezi Baker asettui kaupunkiin nimeltä Globe (Arizona). Kaksi vuotta hän kulki rukoillen ympäri kaupunkia, kunnes ’kuuli kaupungin sydämen äänen’ rukouksessa. Ehkä hän kuuli jotain myös niiden kaivosmiesten äänestä, jotka olivat olleet pimeässä maan alla niin kauan, että olivat lakanneet kaipaamasta vihreyttä. Mr Bakerille avautui mahdollisuus perustaa kahvila kaupungin keskustaan, kaupungintaloa vastapäätä. Jonkin ajan kuluessa kaupungintalolta tuli lady kädessään nivaska papereita ja pyysi Mr Bakeria asettumaan ehdokkaaksi kaupungin valtuustoon. Kahvila oli saavuttanut suosioita. Ihmiset sanoivat rakastavansa sen ilmapiiriä. Niinpä myös Mr Baker tuli valituksi.

Koko Globiin asettumisensa ajan Dezi Baker oli toiminut kykynsä mukaan ihmisten hyväksi. Hän kykeni mm. vaikuttamaan, että kaivoskaupungin harmauden keskelle alettiin istuttaa virheyttä, puistoja, kauneutta. Hän ei kuitenkaan ollut sanonut olevansa kristitty, ei vain ollut kokenut, että se siinä vaiheessa olisi tarpeellista. Kunnes erään kerran intiaaninainen pysäytti hänet kadulla: ”I know you, you are a great man of God!” Rukoillessaan naisen puolesta Mr Baker vallan unohti ympäristönsä, tempautui rukoukseen niin ettei edes muistanut mitä oli sanonut. Lopetettuaan hänen ympärillään olevat valtaapitävät miehet ja naiset seisoivat suu hämmästyksestä auki. Dezi Baker sanoi, että tuosta hetkestä kaupungin kristillisyyteen alkoi nousta aivan uutta eloa ja virtaa.

Aloin hiljan lukea Dezi Bakerin ystävän Neil Colen kirjoittamaa kirjaa ’Orgaaninen seurakunta’. Esipuheessa Tri Sweet kirjoittaa: ”Pidän Neil Colen ilmaisusta: ’Jos haluat voittaa tämän maailman Kristukselle, sinun on istuttava tupakoivien puolella.’  Jos seurakunta ei ole valmis likaamaan käsiään (tai keuhkojaan), sitä ei kuuntele kukaan.” Odotan innolla mitä muita havahdutuksia kirja tarjoaa. Itse entisenä tupakoitsijana tätänykyä mielellään hipsin kauemmaksi. Jospa ensi kerralla sietäisin paremmin. 

Neil Colea ja Dezi Bakeriä kuunnellessa siunaavaa oli myös, kun nämä perheelliset miehet kertoivat, miten jokaista kahta onnistunutta tarinaa kohden on heidän elämässään ollut kymmenen epäonnistunutta. Taas sai huoahtaa syvään. Kukaan meistä ei vaella virheettömässä sankaruudessa. Elämässä sattuu ja tapahtuu. Joskus sattuu erityisen pahasti. En itse lukisi sitä siunauksen puutteeksi. Elämä vain on sellaista. Jumala on puolellamme. Jokainen särö, joka annetaan hänen läpivalaisuunsa, voi olla aukko, josta virtaa valoa ja elämää.

Jäin vielä miettimään pimeässä työskenteleviä kaivosmiehiä… Kuinka paljon meidän maassamme on hengellisesti pimeydessä eläviä ihmisiä, jotka eivät enää kaipaa vihreää, uuttaa kasvua, elämää isolla E.llä. Kuinka voi janota Jumalan läsnäoloa, jollei enää osaa juoda – tai ei ole aluperinkään päässyt  ’katsomaan ja maistamaan kuinka Herra on hyvä’ (PS 34:9) 

Kuinka moni kuunneltu kertomus, aito kohtaaminen ja lyhyempikin vierelläkulkeminen voisi olla uuden kasvun alku, joka tuottaa hedelmää. Jos kehtaisin väittää, niin sanoisin, että yksi meidän älyllisen kristillisen kaavamme kompastuskiviä on, ettemme oikein luota Pyhä Hengen meissä olevan riittävä neuvonantaja kohtaamaan kaikenlaisia asioita. Jokin ulkoinen käytös, tai kuunneltu juoru voi säikäyttää niin, että ajatellaan ihmisen pääsevän eteenpäin vain erityiskoulutetun ammattiavun kautta.

Älkää käsittäkö väärin. En yhtään aliarvioi koulutettua ammattiapua. Arvostan ja kunnioitan kyllä. Mutta haluan vain kysyä kuinka moni ihminen on sysätty etäämmälle uskovien yhteydestä, koska on puuttunut halu ja perustietous ihmisten yleisimmistä kipupisteistä. On ollut helpompaa osoittaa reittiä jonnekin, minne tahansa avun piiriin, jossa ihminen ei ehkä enää ole hengellisen ravinnon äärellä. Anteeksi, kova sana. Ei ole tarkoitus esittää moitteita. Toivoisin vain, että me havahtuisimme ajattelemaan. Itse en ole yhtään valmiimpi tai parempi tälläkään osa-alueella. Halusin vain muistuttaa. Ettemme kavahtaisi toisiamme. Että vierelläkulkemisemme voisi olla myös vapaa paineista ’saada toinen ehjäksi’ omilla mittareillamme. Pyytäisimme vain jatkuvasti Pyhä Hengen apua, jotta uusi elämä kasvaisi ajallaan.

Nyt luulen muistavani kolme sanaa lisää alun Simojoen laulusta ”Jeesus puolellamme on…” Osuinkohan samaan lauluun? Ehkä kuulen ajallaan. Jeesus on joka tapauksessa puolellamme. Paljon intensiivisemmin kuin uskommekaan.

 

 

Mainokset

13 thoughts on “Kuuntelin tarinaasi

  1. Sydämellä ja sielulla kirjoitettu teksti! Samassa Hengessä täälläkin :) ! Kirjoitat harvemmin, mutta aina syvällisiä. Armolahja sekin, kiitos Jumalalle!

    Tykkää

  2. Minä olen ollut ammattiavun saaja. Joskus olen tuntenut itseni myös sen uhriksi. Elämästäni löytyy myös noin vuoden jakso työskentelyä koulukodin ohjaajana – vailla koulutusta ja siihen työhön tarvittavaa kypsyyttä ja elämänkokemusta. Kehtaan väittää tuntevani tuon ilmiön, että jokaista onnistumista vastaa monta takaiskua. Olen yrittänyt kylvää kuivaan maahan ja olen ollut se kuiva maa, jopa kivi, johon joku muu on yrittänyt kylvää.

    Olen saanut nähdä, että moni ammattiauttaja tekee työtään sydämestään hyvää tahtoen. Ja olen nähnyt niitä, jotka jotka joutuvat suojautumaan virkamiehen asemaansa tai jopa ilkeään kielenkäyttöön. Ilkeimmin minusta lausuntoonsa kirjoittaneen lääkärin olen tavannut elämäni aikana kahteen kertaan. Ensin vuonna 2005, sitten 2012. Vuonna 2005 hän oli niin arka, että hädin tuskin uskalsi tervehtiä vastaanotolleen saapuvaa potilasta. Vuoteen 2012 mennessä hän oli oppinut puhumaan julmasti ja kirjoittamaan armottomia lauseita. Siunausta ja mielenrauhaa hänelle!

    Keskustelusivuilla, erityisesti chateissa, olen saanut kuunnella ihmisten huolia ja murheita. Olen tuntenut syvää avuttomuutta. Olen joutunut seuraamaan, kuinka useampi nuori elämä on liukunut kohti katastrofia: itsemurhayrityksiä ja eräässä tapauksessa ilmeisesti kuolemaan. En pysty vieläkään käsittämään enkä käsittelemään kaikkea, mitä minulle on kerrottu.

    Olen monta kertaa ajatellut, että minulta on kalasteltu huomiota säälittävin tarinoin. Eräässä erittäin huolestuttavassa tapauksessa onnistuin kuitenkin saamaan eräältä nuorelta naiselta riittävästi tietoja tavoittaakseni hänen äitinsä. Tuo äiti oli aluksi hämmentynyt soitostani, mutta suostui kuitenkin puhumaan kanssani. Keskustelun aikana kävi ilmi, että kaikki mitä tuo nuori nainen minulle oli kertonut, oli totta. Ja silti jouduin pitämään omana tietonani monta kamalaa yksityiskohtaa ja tarinaa, koska ne olivat kerrottu minulle luottamuksella. En tiedä, kuinka tuolle tytölle tai naiselle kävi, mutta ainakin yhden itsemurhayrityksen hän teki. Hänen perheensä oli tilanteen tasalla, joten yritys epäonnistui.

    Enää en juuri jaksa kuunnella. Olen melkoisen tuskainen ja rikkinäinen ihminen itsekin. Ammattilaisia tarvitaan siksi, että heillä on vertailupohjaa: näkemys siitä, kuinka ihmisille useimmiten erilaisten kriisien aikana ja jälkeen käy. Heillä on myös työnohjauksensa. Ja ehkä heidän taakkaansa keventää se, että edes joskus työ kantaa hedelmää. Mutta ehkä tosiaan kutakin hyvän voittoa kohden on viisi takaiskua.

    Siitä olen vakuuttunut, että olipa yksittäinen tarina tosi tai vale, yleisesti ottaen monilla on hätä. Turvattomuus ulottuu pienimpiinkin ajatuksiin ja tekoihin asti. Näin varmasti on ollut kautta historian, mutta kun muistelen esimerkiksi nuoruuteni aikaa, useimmat suhtautuivat tulevaisuuteen valoisasti. Nyt tuntuu, että monet suhtautuvat pelokkaasti ja pessimistisesti. Toivon hartaasti, että kyse on omasta tulkinnastani. Että erehdyn oman karmean oloni perusteella.

    Minä en näe mitään muuta valoa tulevaisuudessa kuin uskon ja siihen liittyvän optimismin. Sen hedelmänä meillä on oikeus tehdä hyviä töitä kyynisyyden keskellä. Olen aivan varma, että hyvyyden ilmapiiri keventäisi monien taakkaa. Niinpä: älkää lähettäkö ahdistunutta luotanne kuuntelematta. Ei ole väärin olla itsekin väsynyt, mutta älkää työntäkö sen takia päätänne kyynisyyden pensaikkoon. Siitä, miten asiat ovat nyt, ei saa mennä päättelemään, että niin pitääkin olla. Toisaalta, kukin tuntekoon mittansa. Jos nurjat elämäntarinat aiheuttavat kuulijassakin ankaraa ahdistusta, tietää kohdanneensa voimiaan suuremman vastuksen. Kokemus taitaa olla oppimisen ehto ihmisten kohtaamisessa. Tärkeintä kai olisi rakentaa yhdessä valon ilmapiiri, jossa ylivoimaiset taakat jaetaan monien kesken. Yhdessä pitää rakentaa sellaisia käytännöllisiä hyvän mahdollisuuksia, joita kukaan ei saa aikaan yksin tai pienessä porukassa. Se kai on yksi seurakunnan tehtävistä maailmassa.

    Tykkää

  3. Kiitos Tuulikki, tosiaan harvoin saan puettua ajatuksia sanoiksi. Mutta aina on siunaavaa lukea teidän muiden tekstejä. Samoin olen kokenut kohdallasi ’samanhekisyyttä’. Siunausta ja voimia arkeesi.

    Tykkää

  4. Kiitos, Tero. Hieno että olet kyennyt olemaan noinkin isosti osaltasi tukena mainitsemasi nuoren kohdalla.

    Ammattilaiset tosiaan ovat saaneet koulusta myös siihen, ettei toisten ihmisten tilanteet tule liian raskaiksi. Heillä on varmastikin välineitä ottaa etäisyyttä ihmisten tuskaan. Mikä ei tarkoita etteivätkö tekisi työtään sydämellä ja varovaisuudella. Haluan vielä alleviivata, ettei tarkoitukseni ollut turhentaa ammattiauttajien osaamista. Halusin vain nostaa esiin asennetta, joka saattaa selittää omaa ohikulkemistaan liian keveästi ajatellen ’ettei tämä nyt kuulu minulle, koska en ole ammattiauttaja’ Joskus pieni pintaraapaisu voisi osoittaa, että mutkaton ystävällisyys ohikulkemisen sijaan ei ollutkaan niin vaikeaa kuin luuli.

    Itsellä on takana monenlaisia ’kantapään kautta’ koettuja oppitunteja. Omalta kohdalta yksi oli oivallus siitä miten läheisriippuvuus koukuttaa. Turhaan ei sitäkään riippuvuudeksi kutsuta. Eräässä vaiheessa elämää ympäröivät olosuhteet ja taustat muodostivat ahdistusmöykyn, jota en kyennyt käsittelemään. Mieleni keksi sitten tarrautua yhteen ihmiseen. Jossain vaiheessa huomasin, että tästä ei tule mitään. Tuo ihminen ei kykene minua auttamaan, eikä hänen itseasiassa olisi kuulunutkaan. Läheisriippuvaisuuden yksi ikävistä koukuista vain on häpeä. Se aiheuttaa myös alemmuudentunnetta. En osannut tiedostaa toimintaani ja jatkoin takertumista, koska minua hävetti toimintani. Ja hölmöyksissäni luulin, että saisin jotenkin takertumisen kohteelta vastauksen ja lievityksen häpeään. Eli menin uudestaan ja uudestaan. Ei ollut helppo pesti sille johon takerruin. Ja haitallista tietenkin itselleni.

    Kirjoitin tästä nolosta episodista, jotta siitä olisi jollekulle hyötyä. Olen joskus monia vuosia sitten ensimmäisiä kertoja rukoillut, että Pyhä Henki tuo valoa ja totuutta simpääni. Mutta miten hidasta voi olla monen asian ymmärtäminen. Kai Pyhä Henki viisaudellaan valaisee juuri sen verran kuin ihminen kestää. Pyhän Hengen tarkoitus on tuoda rauhaa. Ja kirkastaa Kristusta. Joten sisimmän totuttaminen Jeesuksen läsnäoloon kyllä tuo rauhaa. Pyhältä Hengeltä tulee paras apu. Kaikki rauha mitä häneltä olen saanut on tullut testiin kohtaamisissa ihmisten kautta. Elämä on jatkuvaa opettelua. Myös lepäämään oikeaan aikaan.

    Pieni takauma muistui jostain tv7.n ohjelmasta. Siinä eräs nainen sanoi esirukouksesta jotain tähän suuntaan: ”Joskus koen, että ihmisten taakoista jää jotain omalle sydämelle ja Jumala on opettanut minua suuntaamaan niitä Jeesukselle. Hän kestää ja jaksaa. Ja elämästään maan päällä ja ristin kautta tietää kaiken, mikä ihmistä voi painaa.” Tämä on ihanne. Tällaista rukouselämää kohti haluaa tavoitella.

    Kiitos Tero siitä mitä kirjoitit valosta, uskosta ja hyvyyden ilmapiiristä. Jeesuksessa on meidän toivomme.

    Tykkää

  5. Kiitos Marianne rakkudellisesta tekstistäsi.

    Olin syksyllä oppimassa menetelmää nimeltä sadutus. Helsinkiläinen koulupsykologi alkoi käyttää sitä aikoinaan työvälineenään ja muistaakseni innovoi sen arjessaan koululaisia tukiessaan. Yksi kouluttajista kertoi, että hän on silloin tällöin asettunut erilaisissa tapahtumissa (messuilla jne) istumaan sadutus-kyltin ääreen valmiiksi kuulemaan ihmisten kertomuksia: tosia ja joskus jotakin toden ja sadun väliltä. Kertojista ei ole kuulemma koskaan ollut pulaa ja aina jotakin on sykähtänyt sekä kertojassa että ylöskirjaajassa.
    Kirjoituksessasi oli tuo sama ajatus – antaa aikaansa hetken ja asettu kuulemaan. Arvostelematta, arvioimatta. Rukouksen ilmapiirissä syntyy yhteys kahden ihmisen välille, mutta mukana on silloin myös se kolmas langansäie, joka tekee omaa työtään. Ja kuuntelijana voisi rohkaistua siinä,että ei minulla tarvitse olla ratkaisuja tai ohjeita. Korvat ja läsnäolo riittävät. Hyvä teksti ja hyvä herättely . Nyt vain valveilla pysymään tässäkin asiassa :).

    Tykkää

  6. Lisäksi saamme kiittää siitä, että joskus kuitenkin ilmenee jokin toimintaohje. Eiväthän ne yksin tai käden käänteessä murheita ratkaise, eikä patenttiratkaisuja tai -tokaisuja pidä ryhtyä tarjoamaan. Joskus kuitenkin askel hyvän suuntaan voi olla jotakin sellaista käytännöllistä, kuin juttelepa sen-ja-sen kanssa, hänellä on kokemusta tuosta asiasta. Emme myöskään saa luvata perättömiä, mutta jos tunnemme vertaisuutta ja olemme jo käyneet läpi jotakin, mistä meille kerrotaan, voimme myös tarjota rohkaisua. Kuitenkin meidän maallikoiden lähtökohdan pitää olla kuuntelu ja esirukous ääneen tai mielessä.

    Tykkää

  7. Tero, sanoitit hyvin tuon, että joskus vinnki ”juttelepa sen ja sen kanssa” tai oman kokemuksen kautta rohkaiseminen on apu toiselle.. Tulee mieleen Raamatusta yksi lempparityyppini eli se pieni orjaksi otettu syyrialainen palvelustyttö, joka vinkkasi apua Naamanille.

    Tykkää

  8. Virpi, kuulin itse ensi kerran sadutuksesta alkuviikosta. Ihan nopeasti viitaten ja vaikutti kiinnostavalta. Tuo syyrialainen paimentyttö kuulostaa niin kovin elävältä ja suloiselta kommentissasi.

    Tero, askel hyvän suuntaan on tosiaan käytännöllistä ja pienet alut kallisarvoisia. Itseäni olen joskus muistuttanut, että aina voi aloittaa uudestaan ja jokainen pieni alku on merkityksellinen.

    Tykkää

  9. Pari viikkoa sitten olisin väittänyt kiven kovaa, että missään ei ole uutta alkua. Nyt tämän ahdistuksen myötä olen joutunut tajuamaan, että lähes mistä tahansa voi joutua elämässään luopumaan. Useimmiten luopumiseen kai liittyy ainakin jonkinlainen uusi alku. Järkeni kertoo, että elettyä elämää ei pyyhitä pois, joten ihan puhtaaksi pöytäänsä ei taida saada. Vaan kestäisikö sitä kukaan? Uudestisyntymisen ihme taas on asia, johon en osaa ottaa kantaa, kun en ole kokenut ainakaan mitään järisyttävää sellaista.

    Tykkää

  10. Tero, kommentistasi muistui mieleen kaksi UTn kohtaamista. Se jossa Maria surullisena puutarhassa tunnistaa puutarhurin Herrakseen. Ja miten kaksi onnetonta kulkijaa Emmauksen tiellä huomaa yllättäen aterioivansa Jeesuksen kanssa. Molemmissa tunnistaminen näyttää tapahtuvan henkilökohtaisen tuntemisen kautta. Marialle siinä miten Jeesus kutsuu häntä nimeltä. Emmauksen tien kulkijat tunnistavat Jeesuksen kun hän murtaa leipää heidän kanssaan.
    Tämänkaltaisia ilmestyksiä Jeesuksen ystävyydestä janoan itselleni. Ja että huomaan ne silloinkin kun omat olosuhteet yrittävät puhua kovempaa kuin Jumalan ’ääni’, joka vakuuttaa että asemamme on elää hänen lapsenaan.

    Tykkää

  11. Niin. Jumalan ääni, Jumalan puhe. Kuka sen kuulee, missä sen kuulee ja milloin? Taitaa olla yksi laajimpia kristittyjen puheenaiheita. Mistä sen tietää, mikä henki milloinkin korvaan kuiskii? Ehkä Hänen on viisaampi olla puhumatta minulle mitään. En minä kuule, en ymmärrä enkä tottele. Taitaa olla parempi vain, että Jumala johdattaa ja minun osani on vain yrittää hyväksyä, mitä kohtaankin. Ei tällaisiin jääräpäihin muu päde. Valitettavasti.

    Tykkää

  12. Näinhän se on. Olen tuumannut joskus että jääräpäisyys on osin persoonakysymys, osin valinta. Kuten allekirjoittaneen kohdalla.

    Tykkää

  13. En edes pidä itseäni jääräpäänä. Pikemminkin olen liiankin joustava. Toisaalta jääräpäisyyden edellytys kai olisi vapaa tahto. Uskoni siihenkin on huvennut rajusti, vaikka arkisissa asioissa tunnekin tekeväni jonkinlaisia valintoja vaikka matkareitin suhteen tms.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s