Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.


3 kommenttia

Suuri, suurempi, suurin

Me ihmiset tunnumme automaattisesti mittailevan toisiamme. Vaikka olisi jo elämänkokemustensa ja asenteensa kautta todennut, että vaikea on toista ihmistä määrittää – ja laittaa yksilöitä tärkeysjärjestykseen, niin sitä tulee silti tehtyä. Lienee luontaista selviytymisvaistoa. Sitä mittailee ympärillään olevia ja joskus myös lyhyemmin elämäänsä sivuavia ihmisä, ovatko nämä itselle hyviä kanssakulkijoita. Ja kukapa ei haluaisi sen lähimmän ihmisen olevan suuri – henkisesti, voimassaan ja turvallisuudessaan sekä hengellisesti. Joku johon voi luottaa, jonka käsivarsi kannattaa silloinkin, kun oma vaellus ontuu.

On ymmärrettävää, että me kristitytkin seulomme ympäristöämme, kanssakulkijoita. Mitä suurempi vimma saada nähdä Jumalan valtakunnan toteutuvan nopeasti maan päällä, sitä suurempi kiusaus ohittaa hitaammat, keskeneräiset, omasta näkökulmasta.. noh, uskossaan heikot. Jos tähän vimmaan on lähtenyt ilman, että on antanut oman luonteensa ja heikkojen kohtiensa seuloutua armossa, kiusaus mittailla toisia ihmisiä inhimillisten mittapuiden mukaan on suurempi. Joskus tästä vimmasta käsin tulee tönittyä muita etäämälle rakkauden lähteestä, vaikkei se olisi tarkoituksellista.

Seistessämme rinnakkain näemme toisemme omasta näkökulmastamme. Joku on päätään pidempi muita, toinen niin pienen ja mitättömän näköinen, että liki hukkuu joukkoon. Kun Jumala katsoo meitä, hänen näkökulmansa on meille tavoittamaton. Jos hän katsoo meitä korkeuksistaan, olemme kaikki pienten muurahaisten kaltaisia, samanlaisia. Jos hän katsoo meitä sieltä missä syvyys on syvintä, olemme kaikki yhtälailla elämän murjomia, taakoitettuja ja haavoitettuja, kuljemme ryteiköissä, joista emme omin avuin selviäisi. Jos hän katsoo meitä olemuksestaan käsin, joka on rakkaus, olemme suunnattoman kallisarvoisia, mittaamattoman rakkaita, jokainen yhtä tärkeä, niin tärkeä, että Jeesus kuoli ristillä jokaikisen tähden.
Antoi henkensä, jotta emme nujertuisi rikkomustemme ja pimeyden muserruksen alle. Hän toi meille anteeksiannon ja suojan. Hän kykenee katsomaan meitä koko näkökulmiensa kirjosta yhtaikaa. Hän näkee paljon laajemmin ja syvemmin kuin kykenemme koskaan hahmottamaan. Koska hän on suurin ja mittaamaton. Myös rakkaudessaan, armossaan ja hyvässä tahdossaan meitä kohtaan.

Mainokset


8 kommenttia

Rakenteilla

Olipa kerran mies joka rakasti Jumalaa. Hän halusi rakentaa tämän kunniaksi hyvän rakennuksen, joka palvelisi kaikkea hyvää, mitä Jumalan valtakunta edusti. Niinpä mies kulki pitkin maakuntaa etsien sopivia rakentajia. Hän valikoi vahvat, nopeat, pystyvät, kuuliaiset ja tunnolliset. Kaikki joissa oli kaikkia näitä ominaisuuksia. Hän koki että oli kiire. Työt aloitettiin pienehköllä, mutta tehokkaalla joukolla.

Eräs toinen mies istui puiston penkillä seuraten rakennustöitä. Hän istui hieman voimattoman näköisenä, katseli vain. Käsissään hän käänteli paperilappusta, jossa oli kaksi erillistä tekstinpätkää. Välillä hän taitteli paperin takaisin kirjan väliin, joka kulki repussa mukana. Kirjaa hän selaili harvakseltaan, kuitenkin syventyen. Hänkin tiesi rakentamisesta jotain. Hän tiesi, että käytettävien metalliseosten tuli olla oikeilla mittasuhteilla valmistetut ollakseen luotettavia. Hän tiesi, että eri materiaaleja tuli asentaa oikeassa aikataulussa. Hän tiesi, että betonia ei saa peittää ennenkuin se on ehtinyt kuivua. Hän tiesi, että työmiesten tuli osata levätä, jotta he jaksavat tehdä työtä turvallisesti. Näitä hän muisteli ajatuksissaan katsellen välillä kirjaa, välillä paperia ja välillä edistyvää rakennusta.

Eräänä päivänä yksi työmiehistä sairastui ja rakennuttaja lähti etsimään sijaista tälle. Hän kulki myös penkillä istuvan miehen ohitse, hidasti hieman askeltaan ja kohtasi penkin miehen katseen. Siinä oli avointa ystävällisyyttä, hieman arkuutta ehkä, sillä penkin mies ei ollut tottunut, että ohikulkijat osoittaisivat häneen kiinnostusta. Rakennuttaja silmäili hetken penkin miehen nuhjuista olemusta. Tämän käsissä oli työmiehen leima, mutta olemus oli kokonaisuudessaan väsynyt. Rakennuttaja tuumi hetken, siirsi katseensa pois ja käveli pois. Penkin mies huokaisi, painoi katseensa ja harmitteli, miksei hän ollut uskaltanut sanoa mitään. Siihen hän jäi.

Rakennuttaja jatkoi matkaansa, sivuutti muitakin eri penkeillä istujia kirjoineen kohtaloineen, muistoineen ja kulki kunnes löysi miehen, joka oli samanlainen kuin ensin valitut rakentajat. Rakennus edistyi, välillä tuli takapakkeja, mutta rakennus valmistui aikataulussaan. Siellä alettiin pitää tilaisuuksia, joissa laulettiin ja pidettiin puheita. Kokoontumisia, joissa keskenään samanmieliset vaihtoivat ajatuksiaan. Kerhoja, joissa lapsille oli askartelua ja muuta omaa ohjelmaa.

Penkin mies palasi vakiopaikalleen aina uudestaan, mutta rakennukseen hän ei oikein tohtinut astua sisään. Hän avasi taas kirjansa, poimi väliin taiteltun lapun ja luki siitä:

”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus.
Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi,
ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.”

Ja toisen tekstin:

” Kun rakennatte, rakentakaa ihmisiä, älkääkä vain rakenteita.”

Mies taitteli paperin takaisin kirjansa väliin, nosti katseensa kohti rakennukseen kulkevia ihmisiä ja mietti, että joitain tämänkaltaisia tekstejä hekin siellä varmaan lukevat. Kotimatkallaan hän kulki kaltaistensa ohi lyhyellä nyökkäyksellä tai kädenheilautuksella tervehtien.

Ja niin jatkui elo tuossa kaupungissa. Penkillä istujien ei tullut mentyä rakennukseen, eikä rakennuksessa kävijöiden tullut pysähdyttyä penkillä istuvien luo.


1 kommentti

Runoja muistiosta 1/2

Sinulla on kuoleman ja tuonelan
avaimet
Sinulla on kartta ja varma reitti
läpi kuoleman varjojen maan

Miksi siis pelkäisin?
Mutta minä pelkään
Sillä nämä varjot ovat
hukuttaneet minut aiemminkin.
Melkein.

Mutta sinä olet
minut omaksesi lunastanut.

Tiedän lunastajani elävän
Ja hän on viimeisenä seisova
multien päällä
Minä tiedän lunastajani elävän.
Katso minua kohti,
Sillä sinussa on elämä
ja yltäkylläisyys


7 kommenttia

Lähettäjän tahto maan päällä?

Aina silloin harvahkosti kun tänne julkaisen jotain, olen tekstin kirjoittanut valmiiksi johonkin muistioon. Nyt menee riskin päälle sekä aiheen puolesta että siksi että kirjoitan aihion suoraan. Toivottavasti ei jää kovin hajanaiseksi…

Jeesus oli voimakas mies. Hänellä olisi ollut valtaa osoittaa voimansa niin moninaisin tavoin. Silti hänen esimerkkinsä oli olla kuuliainen auktoriteetille, jonka läsnäolossa hän valitsi käyttää paljon aikaa. Jeesus vetäytyi säännöllisesti rukoilemaan Isää. ”Minun ruokani on että teen lähettäjäni tahdon.”(n. Joh4)

Jeesus myös sanoi opetuslapsilleen, että nämä tulisivat tekemään suurempia tekoja kuin hän. Ja myös että jos häntä on ymmärretty väärin > vainottu, tämä on myös osuu myös hänen opetuslapsilleen.

Hiljattain kuulin (netistä) hyvän opetuksen, jossa käsiteltiin ns dominion-oppia. Tässä suuntauksessa ollaan ymmärretty ’maan päällä niinkuin taivaassa’ siten että tulee aika, jolloin Jeesus laskee kuningaskuntansa hallintavallan tänne maan päälle ja kristityillä tulee olemaan hallintavalta. Sitten kun Kristuksen ruumis(Jeesuksen seuraajat) on vailla tahraa ja ryppyä. Näen tässä ajattelussa suuren riskin johtopäätöksille jotka eivät ole Jeesuksen kokonaisilmoituksen mukaisia. Yritän hahmotella…

Tällaisen valtakunta-ajattelun lieveilmiönä voi olla oman uskonelämän – ja toisten paremmuuden ja jalostumisen vaatimus siten että heikkous ja kärsimys aletaan nähdä uhkana ja hidasteena tuon valtakunnan ilmestymiselle. Voi käydä kuten huonolle palvelijalle, joka alkoi lyödä kanssapalvelijoitaan, kun isännän paluu viipyi. Myös naapurin kärsimys ja epäonnistumiset uskonelämässä aletaan nähdä uhkana oman tulevan onnen saapumiselle. Ja niin alkaa nousta tarve hylkiä ja syrjäyttää yhteydestä ’hankalia tapauksia’, epäonnisia ihmisiä jotka eivät edusta Jeesusta kuten voitokasta valtakuntaa kuuluisi edustaa. Ja näin ns paremmat kristityt valikoivat ja syrjivät… Kärsimys ja heikkous halutaan eliminoida.

Jeesus kuitenkin tuli ihmisten keskelle pelastamaan, ei tuomitsemaan. Hän sanoi etteivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Jeesus tuli meitä lunastamaan. Hänen kärsimyksensä oli todellista ja ohittamatonta.

Paavali vihasi kristittyjä alkuun. Hän vainosi ja tapatti. Kun Jeesus ilmestyi ja pysäytti miehen, tapahtui pysyvä muutos. Paavali sai vuosien mittaan kristittyjen luottamuksen. Kolossalaiskirjeeseen hän kirjoitti (saneli): ”Iloitsen kärsimyksistä Kristuksen ruumiin hyväksi, joka on seurakunta”

En usko että Paavali oli mitenkään kärsimyshakuinen. Hän vain oli nähnyt ja kokenut että Jeesuksen nimen tunnustamisella oli hintansa. Ja myös kärsimyksen sietämisen hedelmän.

Nyt tänä päivänä, jos jonkun kristinuskon suuntauksen mantrana on kärsimyksetön voittouskonto, ollaan vaarallisilla teillä. Tällaisiin suuntauksiin sisältyy aina riski syrjintään ja jopa hengelliseen väkivaltaan. Riski siihen, että ei kuunnella ketään ja samalla halutaan sysiä yli laidan ne, jotka ’eivät täytä mittaa’. Samalla nämä kuitenkin ovat niitä joita varten Jeesus tuli. Niitä varten jotka tarvitsevat Jeesuksen voimaa ja apua selvitäkseen.

Toivottavasti en nyt piirrä liian synkkää kuvaa kristillisyydestä. Nostan vain esiin juonnetta, joka minua vaivaa ja jonka näen haitallisena.

Jumalan valtakunta on vanhurskautta (hänen mielisuosiotaan) ja iloa Pyhässä Hengessä. Mutta kunpa tämä ei vääntyisi oman kokemuksen tavoitteluksi, josta on liian pitkä matka polvistua kärsivän ihmisen äärelle.


6 kommenttia

Rakkaansa menettäneelle

Vaikken tiedä mitä sanoa,
toivon sinulle
ja läheisillesi
suurta Jumalan lohtua
ja voimaa surussa.
Rukoilen polkua, jolla suru ja kaipuu ei kokonaan näännytä.
Rukoilen että saat kokea miten iankaikkiset käsivarret kannattelevat.
Ja että musertavan surun ja kaipuun ajat täyttyvät lohdun pisaroista.
Rukoilen että hyvät, rakkaat ja kauniit muistot muodostavat kudelman jolla voit levätä.
Surun tieltä ei voi paeta,
vaikka niin toivoisin.
Ikiaikojen Jumala vahvistaa.
Hänen läsnäolossaan on
tulevaisuus ja toivo.
Jälleennäkemisen lohtu,
helpotus ja ilon lupaus


4 kommenttia

Kulkijat lähteellä

Lähteellä kohtasi kolme kulkijaa. He olivat saapuneet kukin eri polkua. Lähteen äärellä oli myös nuotiopaikka ja laavu. Oivallinen paikka levähtää.
Laavun reunalla istuikin jo hetken huilinut eränkävijä. Hänen kasvoillaan näytti viipyvän uteliaisuus. Ei silmiinpistävästi, mutta vakaasti odottava uteliaisuus.

Kolme kulkijaa lähteellä ottivat kukin juomapullonsa esiin.
Ensimmäinen työnsi rivakasti pullon pinnan alle ja nosti sen samantien huulilleen. Nääntynyt kulkija kuitenkin sylki veden samantien sammaleeseen ja kääntyi irvistäen poispäin.
Toinen kohautti olkiaan ja otti repun kyljessä roikkuneen kuksansa ja ammensi janoisena lähteestä. Ihan tyytyväiseltä ei näyttänyt hänkään. Hiekka rahisi hampaissa kuin hiekkamyrskyn jäljiltä.
Kolmas katseli hieman epäillen lähteen pintaa. Se oli niin kauniin ja raikkaan näköinen, kirkas lähde. Miksi nuo muut kulkijat saivat huonoa vettä? Hän kääntyi reppuaan kohti, muttei löytänyt vesipulloa. Narru jossa kuksa oli roikkunut näytti orvolta katkenneine säikeineen. Eipä auttanut muu kuin käydä lähteen äärelle polvilleen ja ryystää suoraan siitä. Ja voi ihanuutta! Kirkas vesi maistui vielä paremmalta kuin näytti. Helpottava virvoitus tuntui koko ruumiissa.
Kolmas kulkija kääntyi kahden edellisen puoleen ilo silmissään. Mutta näistä näkyi enää kiirehtivät selät.
Laavun äärellä istunut mies kaivoi oman kuksansa esiin, oikaisi selkänsä ja asteli lähteelle. ”En ollut kovin janoinen saapuessani ja ajattelin odottaa tovin”, hän virkkoi. ”Ensimmäisen kulkijan jäljiltä en olisi viitsinyt lähteelle käydä. Kovin oli happaman näköinen ilme. Toisen kulkijan kohdalla mietin liekö kuksan pohjassa ollut hiekkaa, jota tämä ei hätäpäissään huomannut. Ja sinun kirkas ilmeesi varmisti, että onpa juomisen arvoista sittenkin tämän lähteen vesi. Puhdistettu astia vain pinnan alle…”
Kolmas kulkija huikkasi vielä hymyn olkansa yli kiirehtiessään kahden muun kulkijan perään: ”Huhuu, tulkaapa takaisin, hyvää on vesi, astioissa vain taisi kitkeryyttä ja hiekkaa… Huhuu”

Ja tulivathan nuo, hämmästellen. Ensimmäinen nosti lähteestä vettä ja ravisti rivakasti pulloaan, ylösalaisin ja sivuttain. Johan alkoi astia puhdistua. Toinen pyyhki kuksansa sisäpuolen huolella. Ja kiittelivät molemmat. ”Miten sitä niin hätäinen tuli oltua, ettei ottanut selvää. Pitkä taipaleen väsymys oli turruttanut harkinnan. Vesihän on mitä parhainta, niin hyvää että elämä taas voittaa.”
Ja niin istuivat eränkävijä ja kolme kulkijaa nuotion loisteessa, kunnes liekit taipuivat hiilloksen sisään. Elämää oli jaettu, kukin polkunsa vaiheita, kuka hitaammin hymähdellen, kuka vuolaammin kertoillen. Hyvin erilaisia olivat nuo kaikki neljä. Mutta tiesivät kaikki mistä aamulla kannattaa janonsa sammuttaa.