Meikäläinen kiljaisi ensimmäisen kerran 49 vuotta sitten Lapuan synnytyslaitoksen kätilöiden ja äitini riemuksi. Sitä ääntä on riittänyt siitä asti, eikä loppua näy. Isä on joskus aika osuvasti luonnehtinut minua sanoen, että tuo poika puhuu niin paljon, että väkisinkin tulee asiaa sekaan. Joten opettajan ammatti passaa meikäläiselle kuin nenä päähän. Lapsena en kuitenkaan haaveillut opettajan urasta, päinvastoin, kun oma openi toisella luokalla ehdotti open ammattia, ajatus lähinnä kauhistutti, olla nyt koulussa koko elämä.

No tässä sitä nyt kuitenkin ollaan. Takana on  enemmän kuin puoli elämää koulumaailmaa ja se näkyy. On luultavaa, että tuntematon ihminen tunnistaisi minut opettajaksi muutaman minuutin keskustelun jälkeen. Liekö Taivaan Isä tahalleen järjestänyt synttäripäiväni kunniaksi jokavuotisen esimies-alaiskeskustelun, jossa yhtenä pohdinnan aiheena on opettajuus. Minua ei hirveästi innostanut ajatus siitä, että pitäsi kaivella esille omia vahvuuksia ja heikkouksia opettajana. Itse asiassa olin etukäteen ajatellut vaieta koko asiasta, mutta mitenkäs tällainen höpönassu osaisi olla hiljaa. No, ei se loppujen ollut niin kamalaa, kiitos hyvän esimiehen. Mutta jäin miettimään miksi minusta ei tullut kokkia, pappia tai nuorisohjaajaa ja miksi olympiahiihtäjä haaveet kuihtuivat kun suksi ei kulkenutkaan tarpeeksi sukkelaan Korkiankallion maastoissa.

Syntymäpäivänä on hyvä pysähtyä katsomaan taaksepäin ja pohtia miksi olen juuri tässä. Opettajuus sinällään ei ole minulle se upein juttu tässä elämässä, vaikka koenkin sen tärkeäksi työksi. Opettajaksi tuleminen on ollut enemmänkin Jumalan minulle antama mahdollisuus ja lahja elää täyttä elämää ja löytää se kuka minä todellisuudessa olen kuin, että se olisi minulle täydellinen kutsumusammatti. Jokaisella on elämässä omat vaikeutensa, jotka pitää voittaa ja on aika osuvaa, että minun vaikeuteni ovat  liittyneet oppimiseen ja koulukiusaamiseen. Nyt vahvuuteni omassa työssäni on tukea ja kohdata lapsia joilla on samanlaisia ongelmia.

Taaksepäin katsellessa näen elämästäni ne solmukohdat, joissa Jumala on puuttunut asioiden kulkuun. On häkellyttävää miten täysin mahdottomalta tuntuneet vaikeudet  ovat muuttuneet mahdollisiksi, mutta täysin minusta riippumattomista syistä. Jumala on vähän kerrallaan opettanut minulle, että hänelle ei ole mikään mahdotonta. Se vetää ihmisen aika nöyräksi kun sen tajuaa.

Jumalan kasvatustyö saavuttaa jossain vaiheessa sen pisteen mistä Paavalikin puhuu eli täyden aikuisuuden Jeesuksessa Kristuksessa. Siihen liitty ymmärrys siitä kuka on Jeesus ja mitä merkitsee Jumalan valtakunnan todellisuudessa eläminen.  Jumala omilla teoillaan osoittaa, että Hän rakastaa minua ja hän haluaa antaa minulle täydet perillisen oikeudet ja hän tahtoo että käytämme näitä oikeuksi aivan kuten Paavali ja muut apostolitkin tekivät.

Kun nyt pohdin ihmisyyttäni, käsitän että minua ei ole kutsuttu elämään opettajana vaan minut on kutsuttu elämään Taivasta varten. Mikään tässä elämässä ei ole tuon asian kanssa ristiriidassa vaan päinvastoin elämäni on tarkoitettu tukemaan sitä kaikkea mitä Isä tahtoo. Jumalan tahto, rakkaus ja armo ovat asioita, jotka ovat läsnä elämässäni aina.

Mitä tämä kaikki sitten merkitsee? Minulle se merkitsee seikkailua, jonka käsikirjoituksen kirjoittaa Jumala. Se merkitsee heittäytymistä Jumalan tahdon ja lupausten varaan. Minulle hän jo osoittanut että tämä juttu toimii.