Viiden kilometrin kohdalla, sykkeen noustessa mäessä 180 paremmalle puolelle,happi ei enää riitä lihasten tarpeisiin ja maitohapot alkavat jyllätä ja kangistaa menoa. Mäen päällä, tasaisella lihakset eivät saa helpotusta, kun pehmeä alusta ei armahda, vaan vaatii voimaa, että liike jatkuisi. Vasta alamäki armahtaa hieman,vaikka rentoutta onkin jo vaikea saavuttaa. Lenkin puolivälin vastamäet uuvuttavat niin, että loppumatka ja mäet tekevät tehtävänsä. Autolle saapuu uupunut mutta tyytyväinen mies. Kymmenen nousua ja kymmenen kilometriä raskaassa ja märässä maastossa on voitettu kanta. Muutaman päivän jalat ovat kipeät ja arat mutta, lepo ja kevyt liikunta palauttavat voimat. Itse asiassa, oikein toimittaessa, voimat palaavat hitusen paremmalle tasolle, kuin mitä ne olivat ennen kovaa rypistystä. Ilmiötä kutsutaan superkompensaatioksi, se on elimistön tapa voimistaa ja puolustaa kehoa, kun se joutuu ponnistelemaan normaalia enemmän. Lepo on tässä se avain tekijä.

Lenkin aikana eilen, kelasin samalla elämisen ja uskon haasteita. Vastamäki johti ajatukset arjen kilvoitteluun.

Ihminen joutuu ponnistelemaan läpi elämänsä erilaisten haasteiden keskellä ja jostain syystä haasteet kiehtovat meitä. Joskus haasteet käyvät ylivoimaisiksi ja uuvumme. Ihminen on kuitenkin siitä kummallinen otus,että jatkamme usein eteenpäin, vaikka olisi levon aika. Aika usein pelkäämme kasvojemme menetystä, jos myönnämme olevamme väsyneitä. Levon sijaan saatamme jopa ottaa lisää urakoita harteillemme, ettei väsymyksemme näkyisi. Olet varmaan nähnyt touhottavia lähimmäisiä, jotka ryntäävät asiasta toiseen ja ovat hieman hukassa koko ajan.

Juostessa käytössäni on rannetietokone, joka kertoo matkan etenemisen lisäksi sykkeen. Maastojuoksu on luonnostaan intervalliharjoitus, jossa mäet nostavat sykettä. Silloin tasaiset matkaosuudet pitää juosta tasaisella, alhaisemmalla sykkeellä, jotta kone ei hyydy kesken.  Sykemittari on tällaisessa leikissä tarpeellinen kapine.

Olen parin viimeisen vuoden aikana huomannut, että ihmisen tarve hakea haasteita yltää myös uskonelämään. Itse olin kovaa vauhtia kulkemassa kohti hengellistä loppuun palamista. Olin tajunnut että Jumala toimii aktiivisesti ihmisten kautta, jos he vain antavat siihen mahdollisuuden. Aloin etsiä tilaisuuksia, joissa pääsisin kokemaan yhä uudestaan ja uudestaan sen miten Pyhä Henki koskettaa ja antaa kiksejä. Uskosta tuli haaste ja pian taakka. Yksi havaintoni oli se, että sitten kun väsyin, aloin vältellä kaikkea hengellistä ja toimia täysin päinvastoin, jolloin minusta tuntui että menetin yhteyden Jumalaan. Olen ollut huomaavani tällaista myös muilla. Tajusin, että etsin itse elämääni Jumalan kirkkautta jota en kuitenkaan voinut itselleni antaa. Käytännössä juoksin koko ajan ylämäkeen ilman vapauttavaa alamäkeä tai lepoa. Tajusin että minulla ei ollut mitään millä olisin mitannut omaa sydämeni tilaa.

Uskonelämä poikkeaa ratkaisevalla tavalla kaikesta mitä me ihmiset teemme. Usko ei ole haaste tai harjoitus, jolla elämästämme tulee parempaa ja uskovina meistä tulisi tehokkaampia. Usko on elämämme sykemittari, jonka sykevyönä on Raamattu, Raamattu on samalla myös harjoitusohjelma elämää varten. Sen keskeinen elementti on lepo Jeesuksen luona. Voima kaikkeen tulee Pyhästä Hengestä. Se on happi, jota ilman mikään ei toimi.

Usko on myös joukkuelaji. Seurakunta mittaa myös sydämemme tilaa ja sitä miten harjoitusohjelmamme toimii. Se miten toimimme toisten kanssa kertoo miten jaksamme. Kireys ja pinnistely kertoo sen miten emme uskalla jättää asioita Jumalalle vaan pyrimme itse ratkomaan kaiken. Usein kireälle rasitettu hengellisyys määrittelee miten toisten tulisi uskoa ja ihminen ryhtyy helposti kiivailemaan kaikesta. Rakastaminen unohtuu kokonaan.

Kaikessa meidän tulisi ymmärtää se, että Jumala lahjoittaa meille elämän ja uskon. Se miten meissä näkyy Jeesuksen anteeksianto, armo ja totuus. yhteys toisiin kertoo millaisella sykkeellä olemme liikkeellä. Kun tämä syketaso on oikea, koko elämämmekin asettuu oikeaan uomaansa. Silloin osaamme levätä ja jakaa haasteemme niin, että niiden aiheuttama taakka on jaettu seurakunnan ja Jeesuksen kanssa. Taspainoinen ihminen kykenee palvelemaan ja viemään myös evankeliumia eteenpäin uupumatta.

Olen myös huomannut, että oma yrittämiseni ei lisää yhteyttä Jumalaan vaan se, että uskallan luovuttaa ja elää, levätä niin että Jeesus ottaa paikkansa sydämessäni ja alkaa toimia. Meidän tulee vihata syntiä ja rakastaa ihmistä. Tässä suhteessa elämä on kuin vastamäki ja alamäki, tasamaa taipaleet pitää vaeltaa maltilla, että tasapaino säilyy ja matka jatkuu kohti taivasta!