Blogitaivas

Usko, toivo, bloggaus.

Elämän intervalleja

9 kommenttia

Kuva

Viiden kilometrin kohdalla, sykkeen noustessa mäessä 180 paremmalle puolelle,happi ei enää riitä lihasten tarpeisiin ja maitohapot alkavat jyllätä ja kangistaa menoa. Mäen päällä, tasaisella lihakset eivät saa helpotusta, kun pehmeä alusta ei armahda, vaan vaatii voimaa, että liike jatkuisi. Vasta alamäki armahtaa hieman,vaikka rentoutta onkin jo vaikea saavuttaa. Lenkin puolivälin vastamäet uuvuttavat niin, että loppumatka ja mäet tekevät tehtävänsä. Autolle saapuu uupunut mutta tyytyväinen mies. Kymmenen nousua ja kymmenen kilometriä raskaassa ja märässä maastossa on voitettu kanta. Muutaman päivän jalat ovat kipeät ja arat mutta, lepo ja kevyt liikunta palauttavat voimat. Itse asiassa, oikein toimittaessa, voimat palaavat hitusen paremmalle tasolle, kuin mitä ne olivat ennen kovaa rypistystä. Ilmiötä kutsutaan superkompensaatioksi, se on elimistön tapa voimistaa ja puolustaa kehoa, kun se joutuu ponnistelemaan normaalia enemmän. Lepo on tässä se avain tekijä.

Lenkin aikana eilen, kelasin samalla elämisen ja uskon haasteita. Vastamäki johti ajatukset arjen kilvoitteluun.

Ihminen joutuu ponnistelemaan läpi elämänsä erilaisten haasteiden keskellä ja jostain syystä haasteet kiehtovat meitä. Joskus haasteet käyvät ylivoimaisiksi ja uuvumme. Ihminen on kuitenkin siitä kummallinen otus,että jatkamme usein eteenpäin, vaikka olisi levon aika. Aika usein pelkäämme kasvojemme menetystä, jos myönnämme olevamme väsyneitä. Levon sijaan saatamme jopa ottaa lisää urakoita harteillemme, ettei väsymyksemme näkyisi. Olet varmaan nähnyt touhottavia lähimmäisiä, jotka ryntäävät asiasta toiseen ja ovat hieman hukassa koko ajan.

Juostessa käytössäni on rannetietokone, joka kertoo matkan etenemisen lisäksi sykkeen. Maastojuoksu on luonnostaan intervalliharjoitus, jossa mäet nostavat sykettä. Silloin tasaiset matkaosuudet pitää juosta tasaisella, alhaisemmalla sykkeellä, jotta kone ei hyydy kesken.  Sykemittari on tällaisessa leikissä tarpeellinen kapine.

Olen parin viimeisen vuoden aikana huomannut, että ihmisen tarve hakea haasteita yltää myös uskonelämään. Itse olin kovaa vauhtia kulkemassa kohti hengellistä loppuun palamista. Olin tajunnut että Jumala toimii aktiivisesti ihmisten kautta, jos he vain antavat siihen mahdollisuuden. Aloin etsiä tilaisuuksia, joissa pääsisin kokemaan yhä uudestaan ja uudestaan sen miten Pyhä Henki koskettaa ja antaa kiksejä. Uskosta tuli haaste ja pian taakka. Yksi havaintoni oli se, että sitten kun väsyin, aloin vältellä kaikkea hengellistä ja toimia täysin päinvastoin, jolloin minusta tuntui että menetin yhteyden Jumalaan. Olen ollut huomaavani tällaista myös muilla. Tajusin, että etsin itse elämääni Jumalan kirkkautta jota en kuitenkaan voinut itselleni antaa. Käytännössä juoksin koko ajan ylämäkeen ilman vapauttavaa alamäkeä tai lepoa. Tajusin että minulla ei ollut mitään millä olisin mitannut omaa sydämeni tilaa.

Uskonelämä poikkeaa ratkaisevalla tavalla kaikesta mitä me ihmiset teemme. Usko ei ole haaste tai harjoitus, jolla elämästämme tulee parempaa ja uskovina meistä tulisi tehokkaampia. Usko on elämämme sykemittari, jonka sykevyönä on Raamattu, Raamattu on samalla myös harjoitusohjelma elämää varten. Sen keskeinen elementti on lepo Jeesuksen luona. Voima kaikkeen tulee Pyhästä Hengestä. Se on happi, jota ilman mikään ei toimi.

Usko on myös joukkuelaji. Seurakunta mittaa myös sydämemme tilaa ja sitä miten harjoitusohjelmamme toimii. Se miten toimimme toisten kanssa kertoo miten jaksamme. Kireys ja pinnistely kertoo sen miten emme uskalla jättää asioita Jumalalle vaan pyrimme itse ratkomaan kaiken. Usein kireälle rasitettu hengellisyys määrittelee miten toisten tulisi uskoa ja ihminen ryhtyy helposti kiivailemaan kaikesta. Rakastaminen unohtuu kokonaan.

Kaikessa meidän tulisi ymmärtää se, että Jumala lahjoittaa meille elämän ja uskon. Se miten meissä näkyy Jeesuksen anteeksianto, armo ja totuus. yhteys toisiin kertoo millaisella sykkeellä olemme liikkeellä. Kun tämä syketaso on oikea, koko elämämmekin asettuu oikeaan uomaansa. Silloin osaamme levätä ja jakaa haasteemme niin, että niiden aiheuttama taakka on jaettu seurakunnan ja Jeesuksen kanssa. Taspainoinen ihminen kykenee palvelemaan ja viemään myös evankeliumia eteenpäin uupumatta.

Olen myös huomannut, että oma yrittämiseni ei lisää yhteyttä Jumalaan vaan se, että uskallan luovuttaa ja elää, levätä niin että Jeesus ottaa paikkansa sydämessäni ja alkaa toimia. Meidän tulee vihata syntiä ja rakastaa ihmistä. Tässä suhteessa elämä on kuin vastamäki ja alamäki, tasamaa taipaleet pitää vaeltaa maltilla, että tasapaino säilyy ja matka jatkuu kohti taivasta!

 

Mainokset

Kirjoittaja: Tapio Laakso

Lapsenuskoinen sen tien kulkija

9 thoughts on “Elämän intervalleja

  1. Hyvää settiä, ja miksei olisi, kun sydän pumppaa koettua ilmoille.

    Tykästyin juoksemiseen muutama vuosi sitten. Aroin jaloin aloitellessa en olisi tuolloin uskonut, että taitan vielä puolimaratonin.

    Luen tekstisi vielä uudemman kerran, kun se oli jotenkin kerroksellista ja kohtikäypää. Kiitos.

    Tykkää

  2. Olipa hyvä kirjoitus Tapio!

    Kommentoin heti kylmiltään sen enempää ajattelematta.

    Onko niin, niin että sinäkin, kuten minä ja varmaan kenties moni muukin olet vetänyt perässäsi uskon rekeä, kunnes huomasit hypätä siihen ja sanoa: ”vie sinä, minä vikisen”?

    Tykkää

    • Sanotaanko näin että jotain sen tyylistä olen Toivo kokenut. Oman keskeneräisyyden kokemus on vaihtunut näkyyn että itse en koskaan voi korjata mitään vaan Jumala tekee sen. On vain luotettava hänen aikatauluihinsa.

      Tykkää

  3. Hei Tapio !

    Raamattuhan vertaa tätä uskoa pitkänmatkan kulpajuoksusksi kuten sinäkin.

    En oikein kanssa voi allekirjoittaa että juokseminen kymmenen kilon kuulapallot jaloissa olisi mitenkään nautinnollista tai hiihto toppapuvussa tervapohjaisilla puusuksilla umpihangessa.
    Siinä tosiaan tulisi panna pois ylimääräinen painolasti. Vauhti myös pidettävä tasaisena, koska ei se ole matka joka tappaa vaan vauhti. Joka vuosi jokunen jää Botnia ja Finlandia hiihdossa ladulle.

    Matkan tekoon ei ole varustauduttu vaadittavalla tavalla. Ei ole tankattu ja nesteytetty tarpeeksi tai lähdetty soitellen sotaan pää kolmantena jalkana ja piipaa autot on tulleet hakemaan väsyneen matkamiehen.

    Tiedän myös niitä joille liikunnasta on tullut pakkomielle, ei auta häät eikä hautajaiset, vaan matkaan lähdetään vaikka kaikki muu ympärillä oleva kärsisi. Tuohan on itsekkyyttä eikä rakkautta, senverran elämästä minäkin ymmärrän.

    Mikäli uskon asia saavat tällaisia piirteitä, on syytä tosiaan tarkistaa onko kysymyksessä addiktio.
    Olen myös itse käynyt tämän suoritus ja tienausringin läpi ja todennut sen erittäin uuvuttavaksi.
    Jeesus todellakin sanoi: Tulkaa minun luokseni kaikki työtätkevät ja kuormien uuvuttamat niin minä annan teille levon. Kyllä noita kiksejä saisi olla siinä silti mukana. On niin makea olo lähteä hyvästä kokouksesta täynnä pyhän hengen iloa. Tasapainoisesta oikeilla varusteilla, oikein suoritetusta liikunnasta saa kanssa kiksejä. Kyllä ihmisen elämään kuuluu juhlahetketkin, oikealla paikalla arjen vaihteluksi. Onhan meillä vuorokausirytminkin vaihtelut, jotka osoittavat missä kohden on lepo, työ ja huvi. Näitä kun osaa tasapainottaa niin on kepeämmät askeleet.

    Nimerkillä:
    ” Kokemusta on molemmista lajeista ja oikeasti palkintojakin”
    Harjoitus tekee mestarin.

    Tykkää

  4. Ja mestari harjoittelee joka päivä. :)

    Tykkää

  5. Liikunnasta sen verran että se todellakin addiktoi ihmistä, mutta hyvällä tavalla. toki tunnistan tuon säällä kuin säällä ilmiön osaksi myös itsestäni mutta olen iän myötä oppinut armahtamaan itseäni ja perhettäni. Nykyään kuin pinnani kiristyy saan perheeltä kehoituksen lähteä lenkille koska tietävät että takaisin tulee eri mies. Kaikessa me tavoitamme jotain. Elämän tavoite on saavuttaa taivaallinen voittopalkinto hyvän kilvoituksen jälkeen. Liikunnassa on hyvä myös olla tavoitteita joiden eteen tehdä työtä. Itselläni se on aina syksyllä Vuokatin maastoissa joko vaellus tai 13 vaaran maraton (eli mitaltaan puolimaraton maastossa). Tavoitetta kohden mennessä realisoituvat liikunnan hyvät asiat. On aikaa ajatella, kunto nousee, veren sokeri pysyy aisoissa jne. Nyt uutena ilon aiheena on nuorimman pojan halu kuntoilla ja hän lähtee mukaani metsään aina silloin tällöin.

    Hengellinen kilvoitus tulisi olla myös tervettä ja uskon että liikunta auttaa siinä. Hyvä fyysinen olo tekee helpommaksi hengittää ja kiivaus jää pois. tuota kiivailua on ollut näkyvissä aika-ajoin täällä Blogitaivaallakin. Tosin on todettava että aina edes liikunta ei poista kiivailua jos se on elämän asenne. Itse olen aikoinaan ollut hyvinklin kiivas ja kova ottamaan kantaa mutta sitten Jumala otti sen minulta pois. Lapsen silmin ihmiset näyttävät erilaisilta.

    Mutta nyt töihin ja koulutuspäivään, otamme Lapset Puheeksi ;)

    Liked by 1 henkilö

  6. Siis minähän en tiedä tämän kaltaisesta ruumiin kulttuurin harrastamisesta henk.kohtaisesti mitään kun kokemus puuttuu. Mutta hengellisenä harjoituksena ja mielikuvituksen avulla minusta tämä on huippua :-D! Luonnossahan ihminen on parhaimmillaan ja Jumalakin lähimpänä, minun mielestäni.

    Tykkää

  7. Kiitos virkistävästä tekstistäsi. Se on kyllä kumma kuinka arki vie välillä sellaisiin pyörteisiin,että sielu ei meinaa pysyä mukana. Jeesus vei välillä myös opetuslapset hiljaiseen paikkaan lepäämään. Sitä pitäisi itsekin ymmärtää mennä, joko juosten tai kävellen.
    Tuulikin kanssa saamoilla linjolla -luonnossa sitä on parhaimmillaan ja kuulee :).

    Tykkää

  8. Tässä lienee viikon määritelmä: ”Usko on elämämme sykemittari, jonka sykevyönä on Raamattu.”

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s