Lapsi tarvitsee kasvaakseen turvaa, rakkautta ja ravintoa.  Me tiedämme kasvusta paljon. Tiedämme mitä kaikea tarvitaan jotta ihminen kasvaisi tasapainoiseksi ja hyväksi. Jos vain onnistuisimme siirtämään tämän tiedon eteenpäin ja koskettamaan kaikkia.  Hetkittäin näyttääkin siltä, että humanismin lapset ovat onnistumassa. Terveydenhoito, pitkät rauhan jaksot ja uudet keksinnöt nostattavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kaikesta huolimatta yhteiskuntamme ja ihmissuku on jatkuvassa kriisissä. Muutokset, joita itse luomme ovat liian nopeita. Viisaus joka meille on suotu, tuntuu tuottavan vain huonoa hedelmää vaikka tarkoituksemme on hyvä.   Kulkeeko maailma kohti tuhoaan, sillä suuressa mittakaavassa hyvää on luvassa vain murto-osalle ihmisiä. Tuo hyvä riistetään muulta maailmalta. Me suomalaiset kuulumme tuohon rikkaaseen murto-osaan. Se ei ole sattumaa, sillä meissä suomalaisissa on ripaus selviytyjää ja kylmää harkintaa. Olemme kohtuullisen yksituumainen kansa kun tarve vaatii mutta muulloin osaamme kyllä kiistellä ja narista asioista kun siihen on varaa.

Olen pohtinut tätä suomalaista elämää, jossa kirkon rooli tuntuu nykyisin olevan melko olematon. Silti yhä 75 prosenttia kuuluu kirkkoon. Miksi valistuksen ajan lapset haluavat pitäytyä isiensä kirkossa. Mikä heitä pidättelee eroamasta siitä? Jos syiden joukosta karsitaan traditio ja palvelut, jää jäljelle enää kasteessa syntynyt suhde. Napanuora, joka jollain tasolla yhdistää meidät Jumalaan. Jumala on läsnä jollain tasolla ihmisten elämässä vaikka kirkko ei olisikaan.

Kasteen hetkellä läsnä on Jumalan sana ja lupaukset. Kasteen armoliitto on nimensä veroinen. Armo on yksisuuntaista rakkautta jossa ihminen on vastaanottaja. Kasteessa Jumala sitoutuu ihmiseen, pestessään hänestä pois kuoleman. Mutta missä vaiheessa Ihminen sitoutuu Jumalaan? Missä vaiheessa alkaa kasvumme Jumalan lapseksi ja Jeesuksen opetuslapseksi kohti täyttä aikuisuutta.

Opiskelu kaverini soitti joku päivä sitten kertoakseen omasta lapsestaan. Viiden vanha pojan nassikka joka ei tavallisesti pelkää ketään eikä mitään, olikin yllättäen menettänyt yöunensa hoitopaikan pelottavien leikkien myötä. Lapsen turvalliseen maailmaan oli tullut ensimmäinen särö. Uni ei tullutkaan iltasadun ja iltarukouksen jälkeen ja ainoa turvallinen paikka tuntui olevan isän syli. Juttelukaan ei tuntunut auttavan. Peloista juteltaessa ystäväni oli muistanut oman pelottavan kokemuksensa armeijan ajoilta. Pimeän taipaleen yksin metsätiellä joka kulki ”vihollisen” alueen poikki. Kiinni ei saanut jäädä eikä hermoilla saanut. Silloin hän oli tapaillut psalmin 23 jakeita, niitä harvoja raamatun kohtia, joita nuoren varusmiehen mieleen oli jäänyt perintönä. Hän muisti miten pelko oli hävinnyt ja tilalle oli tullut luottamus.

Ystäväni kertoi tämän pienelle pojalleen ja kysynyt halusiko hän, että isä lukisi ääneen tuon saman psalmin.  Poika tahtoi ja pian sen jälkeen poika nukahti tyytyväisenä. Muutamaa päivää myöhemmin pohjan viikari tahtoi isäänsä lukemaan saman psalmin uudestaan. Ystäväni luki sen ja sekä Lutherin iltarukouksen ja siinä lukiessaan olohuoneen sohvalla hän ällistyksekseen huomasi, että poika nukkui kuin tukki. Hetki oli hänelle täynnä Pyhän kosketusta, jossa Jumalan Henki koskettaa ihmistä ja syntyy luottamus.

Pieni lapsi tavoittaa Jumalan Hengen kosketuksen jos vain hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Rukouksessa joka nousee Sanasta on aina Jumala läsnä. Siitä nousee myös kasvu. Pyhän kosketus merkitsee Pyhän Hengen kastetta, jossa Pyhä Henki asettuu ihmisen ylle ja liittää hänet Jumalan valtakunnan todellisuuteen.

Kastetun ei ole helppo katkaista napanuoraa edes silloin, kun ei tiedä mihin hän oikeasti kuuluu. Jumalan tekoa ei noin vain voi ohittaa ja hylätä edes silloin, kun itse ei koe uskovansa. Jumala kuitenkin uskoo ja hän odottaa lapsiaan kotiin. On kyse siitä onko ketään kertomassa Jumalan sanaa ihmiselle, jotta he voisivat kasvaa kohti Jumalaa ja pelastusta. Olemme kaikki uskovat pelokaan lapsen vanhemman osassa. Onko meistä kertomaan lohdun ja rohkaisun sanoja. Osaammeko johdattaa ihmisiä Pyhän läsnäoloon. Miksi sitten meidän tulisi toimia jokaisen näin?

Asia on yksinkertainen. Kun Israelin kansa halusi Jumalan yhteyteen tarvitiin siihen Pappeja ja Jumalan Pyhyys asui temppelissä väliverhon takana. Nyt kun ylimmäinen pappimme on Jeesus, on Jumalan Pyhyys sielä missä on lähin Jumalan pyhä, Ihminen, joka uskoo Jeesukseen ja jolla on hallussaan Jumalan Sana. Jokainen Jeesukseen uskova on opetuslapsi ja Pyhyys kulkee meidän mukanamme. On vain annettava Pyhälle mahdollisuus.

Pojan viikari sai turvan Jumalan lupauksen mukaan kun hän näki ja kuuli miten oma isä oli saanut turvan Sanasta ja Taivaan isältä. Hän sai nukahtaa kirjaimellisesti Kahden rakastavan isän viereen.