Kuopus osti Lego-robotin. Se voi tehdä oikeastaan mitä vain. Aloin siis mietiskellä, mitä hyödyllistä se ”mitä vain” voisi olla. Pölynimuria robotti ei sentään jaksa kiskoa ympäri huushollia. Tiskihommien kanssakin voi olla vähän niin sun näin. Äkkiä muistin ikiaikaisen ongelman, johon robotti juuri olisi omiaan. Se tulva parittomia sukkia, joka meidänkin huushollin tilavuudesta vie noin neljänneksen. Uupumaton robotti etsii kaikille sukille parit sukkelasti, alle kahdessa vuodessa. Ja kiikuttaa ne kolme oikeasti paritonta sukkaa vaikka naapurin postilaatikkoon.

Asiassa on yksi pieni mutta. Tehtävään sovelias robotti on jo kuopuksen huoneen lattialla odottamassa viimeistelyä. Mutta miten ihmeessä robotti ohjelmoidaan tunnistamaan parit. Kyllähän kuka tahansa upouuden sukkaparin osapuolet tunnistaa. Mutta kun sukat ovat vähän kuin ihmiset. Kulkeminen maailman poluilla ja parketeilla on tehnyt meistä kaikista erilaisia.

Olen jo pitkään kehitellyt tähän sukkaongelmaan riittävän samankaltaisuuden periaatetta. Päivät ihmisten jaloissa, lukemattomat pesut ja siihen päälle linkoukset tietenkin kutistavat ja venuttavat sukkapoloisia. Joskus joku joutuu kuivausrumpuunkin. Kuitenkin sukat säilyttävät joitakin ominaisuuksiaan. Kudos säilyy; sukan suussa voi olla resori tai sitten ei; joissain sukissa on lähes näkymätön kuvio. Niillä pärjää pitkälle, kun soveltaa riittävän samankaltaisuuden periaatetta sukkaparien yhdistelemiseen.

Tai niin. Pärjäisi. Jos olisi kärsivällisempi. Tai tekisi tätä parinvalintaa jossain muussa valaistuksessa kuin iltahämärässä energiansäästölampun hailakassa kajossa, jossa sukkien hienostuneet ominaisuudet eivät näy. Olisi muuten robotille töitä.

Sukkavuoren varjossa olen usein miettinyt, että riittävän samankaltaisuuden periaatetta voisi soveltaa myös muihin asioihin. Ihmisen on aviosiippaansa tai ystäviään valitessa fiksua etsiä riittävän samankaltaisia persoonia. Ja ajatelkaas seurakunnan valintaa, kun vaikka muuttaa uudelle paikkakunnalle. Jos olet äärihihhuli ja yrität sopeuttaa itsesi äärikörttiläiseen seurakuntaan (tai päinvastoin), niin riittävä samankaltaisuus tuskin toteutuu. Ihmiset hankkivat usein myös itsensä kaltaisen koiran tai auton tai… No, riittävän samankaltaisuuden periaate on niin kaiken kattava, että taidan rekisteröidä sen tuotteeksi ja tulla rikkaaksi.

Asiassa tosin on se yksi pikkiriikkinen ongelma. Se ohjelmointi. Tai miksikä sitä periaatteen soveltamisen eri alueilla kutsutaankin. On syötettävä robotille riittävät tiedot sukkien ominaisuuksista, jotta se voi alkaa hommansa. Mites semmoinen ohjelma laaditaan. Pitääkö minun mitata kaikki sukat ja kuvata niiden kudos. Vai riittääkö ohjelmointiinkin likimääräisen samankaltaisuuden algoritmi. Tätä sietää miettiä.

Ihan sama pätee periaatteen muihinkin käyttömahdollisuuksiin. Jos esimerkiksi valitsee seurakunnan riittävän samankaltaisuuden periaatteella, niin kukahan sen samankaltaisuuden riittävän samankaltaiseksi määrittelee. Tai että onko tuo kennelissä kaupan oleva koira riittävän samanluonteinen ja -näköinen kuin minä?

Vissiin se määrittelyhomma jokaisen täytyy itse tehdä. Kun jokainen kerran on elämän poluilla ja pesukoneissa omansalaiseksi venynyt tai kutistunut. Ja se saattaa olla ihan kohtuullisen haastava homma. Määrittely vetelee hyvinkin vertoja sukkaparien yhdistelemiselle ilman Lego-robotin armollista apua.

Mutta meilläpä on Lego-robotti, koska perheen kroisos sellaisen osti. Vielä minä sen ohjelman keksin, jolla saadaan sukille parit!