Oli ilta, puhelin soi, tuntematon numero. Vastasin nimelläni, toisesta päästä toivotettiin ikääntyneen ihmisen äänellä, hyvää iltaa, nimikin sanottiin. Kuulin kysymyksen:” oletko sinä se kirjoittaja”? Myönsin. ”Oletko sinä uskovainen”? Olenhan minä. ”No sittenhän me olemme sisaruksia”. Niinhän me varmaankin olemme. ”Voisitko sinä kuunnella mitä minulla on asiaa”? Kyllä minä voin.

Niin alkoi ihmeellinen tarina, kertomus Elämästä, kovasta elämästä, kuoleman porteilla käymisestä ja vammautumisesta lopuksi elämää. Hän kertoo kirjoittavansa kirjoja ja nyt jo sangen iäkkäänä, ilman tietokonetta, elämänkertaansa jonka toivoo saavansa valmiiksi ennen ”lähtöään” ja vieläpä julkaistavaksikin.

Tarina alkaa. Mitä pitemmälle hän pääsee, sitä voimakkaammaksi ja selkeämmäksi hänen äänensä käy. Kuuntelen ihmettä ihmeen perään, mitä enemmän kuulen sen pienemmäksi itseni tunnen. Minä pienenen pienenemistäni sitä mukaa kuin Kaikkivaltias Jumala, jonka johdatuksista hän kertoo, suurenee sellaisiin mittoihin etten ole eläessäni kokenut. Tunnen Pyhän läsnäolon.

Sanon muutaman sanan silloin tällöin. Sanon ihailevani hänen rohkeuttaan totella ja lähteä vailla varmuutta matkaan, ilman tietoakaan vastaan tulevasta, kun Jumala kehottaa. Innostumme puhumaan taivaallisista ja siitä kuinka väkevä ja suuri meidän Jumalamme on. Käsittämättömän suuri sellaisen ihmisen elämässä joka on kuuliainen ja joka ei epäile ja puntaroi, ei järkeile ja jää vain paikalleen, silloinkaan, kun tarvitsee apua kaikessa mikä normaalin elämän puitteista puuttuu.

Kun olemme itsemme uuvuksiin puhuneet, toisiamme kuunnellen, hän kysyy voisimmeko tavata, voisiko hän lahjoittaa minulle kirjojaan. En anna suoraa vastausta, lupaan miettiä asiaa. Puhelumme aikana hän sanoo kolmesti:” Onko tämä unta”, tämä, että hän saa puhua näin ja että meillä on sama usko ja sama Henki. Onko tämä unta, vastaan hänelle, jos on, niin tässä on se ihme että me näemme sitä samanaikaisesti.

Mennessäni levolle en saa unta. Kaikki mitä kuulin ja koko tapaaminen pyörii mielessäni ja tiedän kohdanneeni Suuren Tarkoituksen!

Olen luullut tuntevani Jumalan! Mutta vain kuin korvakuulolta, mutta nyt sain nähdä hänet! Ymmärrän miksi profeetta toteaa Jumalansa kohdatessaan, minulla on saastaiset huulet. Lähetä joku muu. Seuraavana päivänäkin olen lähes Pyhän pelon vallassa, mutta se on kunnioittavaa pelkoa Pyhyyden ja Kaikkivaltiuden edessä. Pelkoa jota tomu tuntee. Nytkin vielä, usean päivän perästä, arkuus valtaa mieleni ja tekee hiljaiseksi. Jälleen kysyn, mikä on ihminen että sinä häntä muistat.

Niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, niin sanon silti, Jumala on rakkaus, ääretön, mittaamaton, käsittämätön rakkaus!
Rakkaus jota ihminen ei voi ymmärtää.

”Vuoteen vieressä
vuotten vieriessä
näit elämän läheltä.
Virtasi kyynelpuroina,
ymmärsitkö? –
elämän virta.

runo, Irja Haapiainen