Kesä alkaa olla elettyä elämää ja koulutyö on päässyt hyvään alkuun. Työ uuden luokan kanssa on aina jännittävää ja palkitsevaa. Neljäsluokkalaiset katsovat vielä  maailmaa löytöretkeilijän silmin. Uusi luokkani on minulle kuin lahja Jumalalta ja olen ajoittain jopa innostunut kaikesta mitä saan tehdä näiden lasten kanssa. Saatan kuulostaa hieman oudolta mutta kun on seisonut rotkonreunalla jonka toinen nimi on työuupumus ja välttynyt putoamasta sinne niin ei uskalla innostukseni tasosta tämän vahvemmin vielä todistaa.

On ollut ilo vahvistaa sitä mitä työkaverini ovat alemmilla luokilla näiden lasten kanssa saaneet aikaan. Pahin pelkoni onkin, että onnistun sekoittamaan pakkaa liikaa omalla persoonallani heti alkuunsa. Uusi luokka haastaa myös itseäni tutkimaan omia työtapojani ja persoonaani opettajana ja ihmisenä. Ihmisyys ja inhimillisyys onkin oman kutsumukseni ytimessä. Olla ihminen  ihmiselle. Kohdata lapset ihmisinä eikä pelkästään oppilaina.

Ihmisyys ja inhimillisyys  on mielestäni koko olemassaolomme kulmakiviä. Meidät luotiin ensisijaisesti ihmisiksi, Jumalan kuva on inhimillinen luomus. Ei uskonnollinen tai mikään muunkaan sorttinen, johonkin erilliseen ihmisryhmään kuuluva olento. Jumala ei asettanut meitä maailmaan, jotta eristäytyisimme uskonnollisten muurien taakse, vaan elämään arkea, jossa kohtaamme kaikenlaisia ihmisiä. Olen antanut Jumalan sitoa itseni Kristukseen ja sitä kautta pelastukseen mutta se ei vaikuta negatiivisesti millään tavalla siihen miten suhtaudun muihin ihmisiin. Päinvastoin Kristittynä haluan osoittaa rakkautta ja myötätuntoa kaikille ihmisille. Jeesuksen opettama radikaali ja pyyteetön rakkaus ei tunnusta eroa ihmisten välillä. Jeesuksen seuraajana en halua rakentaa raja-aitoja enkä myöskään halua ylläpitää niitä.

Opettajuus tänä päivänä on suvaitsevaisuuden rakentamista ja oikealla tavalla oivallettuna se ei ole millään tavalla ristiriidassa Raamatun kanssa, on vain ensin tajuttava, että jokainen ihminen on Jumalalle tärkeä ja on luotettava Jumalan toimintaan niiden ihmisten kohdalla, jotka eivät tunnusta samoja hengellisiä arvoja kuin minä. Kuitenkin ihmisinä he ovat Jumalan kuvia ja arvokkaita sen tähden.  Heidän kohdallani annan oman elämäntapani todistaa Jumalasta ja siunaan heitä mielessäni. Evankeliumin julistamiseen tulee kyllä mahdollisuuksia muualla.

Olen törmännyt usein sanapariin totuus ja rakkaus. Sanaparin käyttäjien suussa ”totuus”- sana on valitettavan usein  jähmettänyt ”rakkaus” sanan kylmäksi ja merkityksettömäksi ilmaisuksi rakkaudesta, joka valikoi kohteensa. Totuus siitä, että Jeesus on tie Jumalan luo ja muita teitä ei ole, ei pitäsi halvaannuttaa ihmisen kykyä osoittaa rakkautta kaikille ihmisille. Kuitenkin näen kristittyjä ystäviäni rakentamassa jos minkälaisia rajoja ja bunkkereita suojakseen. Jos opetuslapset olisivat aikanaan  toimineet näin, ei maailmassa olisi uskontoa nimeltä Kristinusko. Tällä hetkellä maailma tarvitsee todistuksen äärimmäisestä ja radikaalista rakkaudesta, joka kiteytyy Jumalaan, joka uhrasi poikansa ihmiskunnan puolesta. Jokaisen arvo mitataan tuon teon mukaan. Jokainen elämä on siis mittaamattoman arvokas Jumalan silmissä. Miten me voisimme ajatella toisin. Meidän tulisi siis rakastaa ihmisiä Jumalalle ja kertoa heille, että Jeesus haluaa pelastaa. Totuus on siinä että Jumala on rakkaus ja meidän Jumalan lasten tulisi ilmentää sitä.

Peräänkuuluttaisin lapsenomaista luottamusta Jumalaan ja toimimaan sen mukaan. Lapsen asemasta rakennetaan luottamusta, ei lähtökohtaisesti vihaa ja riitaa. Huolet kannetaan Jumalalle, niinkuin lapsi kertoo huolensa isälleen ja luotetaan että Isä toimii ja me vapaudumme tekemään omat tehtävämme.