Herra meidän kanssamme!

Luin ”Uusi Tie” kustantaman Mari Turusen kirjoittaman kirjasen muslimien kohtalosta Suomessa, kirjan nimi on KÄÄNTYNEET.  Se kosketti, mutta myös palautti, muutamien muiden viimeaikaisten tapahtumien ohella, mieleeni, kipeästi oman kärsimyksen kokemiseni. Sen salaamisen ja häpeän.

Ei tarvitse olla muslimi, eikä vierasmaalainen joutuakseen kääntymyksensä, ns. ”uskoon tulonsa”, seurauksena väkivallan kohteeksi omassa perheessään. Minun tapauksessani mieheni ja sukunsa. Seurustellessamme huomasin ettei kaikki ollut ihan niin kuin piti, mutta tulevalla miehelläni oli mm.huono äiti suhde ja ajattelin käytöksensä heijastelevan sitä. Hän kosi minua nopeasti tapaamisemme jälkeen, mutta naimisiin menimme vasta parin vuoden jäkeen, koska aikuisopiskelin.

Avioliitomme oli vaikea mutta ajattelin sen paranevan ajan kanssa, olimmehan molemmat entisen elämämme haavoittamia. Vaikean raskauden jälkeen saimme tyttären. Tilanne paheni ja kun tytär oli n. 1/2 vuotias en tiennyt enää kuka olin. Tuskissani tartuin siihen ainoaan jonka ajattelin meitä voivan auttaa, vaikka tiesin mieheni ja sukunsa ateisteiksi. Tartuin mieheni poissa ollessa Raamattuun ja tapahtui jotain mitä en ymmärtänyt. Yht´äkkiä oli kuin jokin raskas verho olisi avautunut edessäni, ja minä muutuin. Myöhemmin ymmärsin tulleeni elävään uskoon. En puhunut miehelleni mitään, mutta hän huomasi muutoksen, ja yritti väkivallalla hakata minusta uskoa, aina lyödessään sanoen:” Joko se usko ja pyhyys lähtee”. En vastannut enkä puhunut uskostani etten olisi häntä suututtanut, olinhan itseni lisäksi vastuussa pienestä lapsesta.

Jonkin aikaa kului ja hän huomasi etten palautunutkaan ennalleni ja hän eristi minut kotiin. Sitten hän tuli eräänä päivänä äitinsä kanssa ja anoppi ensimmäisiksi sanoikseen sanoi että tuli hakemaan minulta lastani, koska minusta oli tullut hullu, olin seonnut. En muista kuka ja mitä kautta, oli saanut tilaisuudesta tietää ja soitti lastensuojeluun kiireellisestä tapauksesta. Ovikello soi ja minä pelkäsin, menin avaamaan enkä olisi uskaltanut laskea viranomaista sisään, mutta hän vaan tuli. Ensimmäisenä hän kysyi anopiltani, joka piti pienokaistani tiukasti sylissään:” Mitä te täällä teette” ja anoppi toisti minun seonneen. Joka tapauksessa tulos oli se ettei lasta saanut viedä mihinkään mutta anopin oli poistuttava. Väkivalta ei loppunut, olin naimisissa 25 vuotta. Silloiset tuntemani uskonystävät edustivat oppia jossa uskova ei saanut erota uskomattomasta ja että vaimon tuli vaeltaa niin että uskomaton sanoittakin voitettaisiin, eikä erota saanut.

Maksoimme tyttäreni ja minä kovan hinnan uskostamme ja ulospäin piti elää kuin ei mitään ongelmia olisi ollut. Kunnes Jumala tuli minussa niin vahvaksi että uskalsin erota. Tuli tietoakin miksi kaikki oli niinkuin oli ja etten olisi koskaan voinut asialle mitään. Olen useasti miettinyt sitäkin, mikä pistää ihmisen häpeämään väkivaltaa itseensä kohdistuneena. Eihän häpeä ole sen joka kärsii?
Avioliitossa elin pelon alla ja siksikin että vastuullani oli pieni ja kasvava elämä, Jumalan lahja, tyttäreni.

Miksi otsikoksi valikoitu kahden muun vaihtoehdon jälkeen juuri Immanuel? Siksi että en tiedä suurempaa voimaa joka ainoana voi auttaa, enkä kauniimpaa nimeä kuin Immanuel, Herra meidän kanssamme! Aina ja ikuisesti olipa todellisuus tässä elämässä mikä tahansa. Ei ole helppoa tätä kirjoittaa, mutta…

Luin toisenkin kirjan joka lohdutti, itse asiassa jo montakin. Haluan mainita Jouni Lallukan ”Miten saisin nukutuksi”, kustantajana Kuva ja Sana. Otan takakannen esittelystä minimaalisesti seuraavaa:” Mitä hyötyä on elämästä, jossa päivä toisensa jälkeen kuluu sumussa? Missä on rakastava Jumala kärsimykseni keskellä? Miksi Jumala ei vastaa”? Kirjassa on rehellinen sanoma siitä kuinka kärsimykseen ei tule loppua eikä apua vaikka kaikkensa yrittää. Jouni Lallukka on kristitty perustuksiaan myöten. Hän on rukoillut ja hänen puolestaan on rukoiltu, on luettu Sanaa ja hän on ollut mitä erilaisimmissa hoidoissa saamassa asiantuntevaa apua terveellä tavalla. Ja silti kaikesta huolimatta vaiva vaan jatkuu.

Kirjan lopussa erikoislääkäri Virpi Vartiainenkin on kirjoittanut asiallisen lausuntonsa unihäiriöiden rankkuudesta ja terveyshaitoista. Lallukka itse kirjoittaa häiriöstään oppineensa paljon vaikka sen kanssa on raskasta elää. Hän kirjoittaa auenneensa myös toisten kärsimyksille ja hädälle. ” Omakohtaisesti koettu tuska on auttanut käsittämään, että uskovakin voi joutua kärsimään kovissa vaikeuksissa ja että todellinen apu ja voima tulee kaikissa elämäni tilanteissa rakastavalta taivaalliselta Isältä, jolle mikään ei ole mahdotonta” Olen oppinut myös luottamaan siihen, että elämä kantaa silloinkin, kun en enää itse jaksa”!

Immanuel, Herra meidän kanssamme,  ja minua itkettää taas.

Ihmisinä niin herkästi mittaamme sen mukaan kuin oletamme ja ulospäin näyttää. Tietämättä millaista tuskaa lähimmäinen kantaa ja saattaa joutua kantamaan koko tämän elämänsä ajan.  Ja totuus on sekin että vuosien taakka tekee tehtävänsä. Ihminen ei säily ehjänä, niin kauan kuin muistaa ja ihmisen keho, vaikka olisi antanut anteeksi pyytämättäkin. – Ennen kuin aloin tätä kirjoittaa luin vuorisaarnan ja rukoilin että uskaltaisin, sillä elämässä harvemmin käy niin kuin uskoo ja toivoo. Ja kuitenkin tiedän etten minä olisi elossa ellei kanssani olisi ollut Immanuel! Elävä Herra, kaikkitietävä ja omiensa parasta ajatteleva.

Ja vielä.
Viimeksi yöllä luin loppuun kirjan ”Hamasin poika”. Avainmedialta. Veti sanattomaksi. Mutta tässäkin tapahtuu se sama ihme joka niin monen muunkin kohdalla, että Jumala, Immanuel, ilmestyy! Hän tulee kaiken pahuuden, väkivallan ja tietämättömyyden läpi ja pelastaa! Ei lupaa maallista onnea  vaan taivaallisen! Hän Herra meidän kanssamme, nyt ja aina! Me saamme hänet nähdä kerran kunniassaan ja Hän itse kuivaa kaikki meidän kyyneleemme ja hoitaa haavamme. Kiitos, ylistys ja kunnia iankaikkiselle Jumalalle!

virsi 318 Jeesus sä ainoa heikkojen auttaja….!