Opettajan työhön kuuluu nykypäivänä kaiken tyyppiset kehitys- ja arviointikeskustelut lasten ja vanhempien kanssa. Istumme rauhassa alas ja käymme yhdessä kuluneen lukukauden tapahtumia, oppimista ja lapsen vahvuuksia. Vanhemmat voivat kertoa omia havaintojaan oppimisesta ja koulun  käynnistä omasta näkövinkkelistään. Samalla tulee arvioitua myös opettajan ja koulun toimintaa. Jos kommunikaatio pelaa ja luottamussuhde on syntynyt, niin nämä keskustelut ovat hyviä ja voimaannuttavia niin opelle kuin oppilaallekin. Jokainen osapuoli voi tarkastaa omaa kompassiaan noiden keskustelujen perusteella. Lasten kanssa työskentely ei ole siis pelkästään tiedon päähän kaatamista, kurin pitämistä ja kasvattamista luokassa, vaan kokonaisvaltaista perheen ja koulun työskentelyä yhteisen päämäärän, lapsen kasvun eteen.

Itselleni on nämä keskustelut ovat olleet kova koulu. Aina ei oma työskentelyni ole ollut sellaista, että se olisi palvellut tuota yhteistä päämäärää. Kasvaminen opettajana on ollut välillä rankkaa ja itsetunto on ollut kovilla palautteen edessä. Ensimmäinen askel opettajuuteen onkin ollut itsensä ja vajavaisuuksien hyväksyminen. Omat mokat on tunnistettava, muuten käy huonosti. Itsetunnon on rakennuttava rehellisyydelle. Myös omat vahvuudet on myös tunnistettava, jotta niitä voi käyttää ja kompensoida niillä omia heikkouksia muistaen, että oppilaan ja lapsen etu on oltava aina ensimmäisenä. Opettajan työn myötä olen oppinut nöyryyden ja nöyristelyn eron.

Oma aikamme korostaa  yksilön oikeuksia ja siksi myös  opettajuus näyttää muuttuneen.  Enkä puhu nyt opetussuunnitelmista vaan ihmiskäsityksestä ja sen kaventumisesta. Parhaiten tämän huomaa seuraamalla erilaisia opettajien keskustelupalstoja. Moni nuori opettaja katsoo maailmaa oman aatemaailmansa läpi ja haluaisi ajaa koulun arkea siihen samaan muottiin. Suvaitsevaisuus on päivän sana. Mutta vaikuttaa siltä että samalla unohtuu se, että edessämme on arvomaailmaltaan hyvin sekalainen joukko perheitä, joista lapset tulevat kouluun. Lapset eivät voi valita perhettään, johon syntyvät eikä opettaja määrittää perheiden elämää ja valintoja. Opettajan tehtävä ei ole kyseenalaistaa perheen arvomaailmaa vaan tukea lapsen kasvua. Arvot kuuluvat perheelle ja ovat perheen omaisuutta. Opettajan tehtävä on luodata lapsi läpi tämän arvojen sekamelskan läpi yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi ja tukea perhettä kasvatustyössä. Vain silloin kun lapsen kasvu ja kehitys on uhattuna opettajan virkavastuu vaatii toimimaan.

Yhteiskuntamme rikkaus on aina ollut sen moniarvoisuudessa. Erillaiset aatteet ovat saaneet kukkia ja yhteiskuntarauha on säilynyt hyvin aidon suvaitsevaisuuden kehittyessä samalla kun tieto ihmisyydestä on kasvanut.  Lainsäätäjä on pysynyt hyvin kehityksen aallonharjalla ja lakimme kuvaavat hyvin yhteiskuntaamme. Opettajuuteen ei kuulu määrittää miten ihmisten kuuluu ajatella, vaan lain säätäjä määrittää laillisuuden rajat. Tämä pätee erityisesti uskontoon liityviin asioihin.

Lainsäätäjä on hyvin tiedostanut uskonnon ja uskonnollisten yhteisöjen merkityksen suomalaisille. Siksi maamme uskonnonvapauslaki puhuu vapaudesta ja oikeudesta harjoittaa omaa uskoaan. Uskonnon opetuksesta on myös omat hyvät ohjeensa samoin siitä miten seurakunnat ja hengelliset yhteisöt voivat toimia koulussa.

Ohjeiden idea on kuitenkin se, että koulussa voi olla seurakuntien ja hengellisten yhteisöjen järjestämää tunnustuksellista toimintaa. Mahdollisuutta tunnustukselliseen toimintaan ei olla viemässä pois koulusta, vaikka sitä hyvin kova äänisesti vaaditaankin. Kaikilla paikkakunnilla luterilainen seurakunta on yhä elävä osa yhteisöä ja siksi on luontevaa, että seurakunta näkyy myös koulussa. Kirkosta eroaminen ja yleinen puhe uskonnoista ei pitäisi vaikuttaa virkamiehiin joita opettajatkin ovat. Emmehän me peukaloi muittenkaan oppiaineiden sisältöjä yleisen mielipiteen pohjalta. Sen perusteella Ruotsinkielen pitäisi olla jo muinaismuisto.  Seurakuntien tilaisuudet ovat kouluille rikkaus vaikka ne teettäisivätkin hieman työtä.

Nykykoulussa siis saa ja pitää puhua Jeesuksesta. Uskoaan saa ja pitää tunnustaa koulussa. Maamme on moniarvoinen ja sitä on takaamassa laillisesti valittu kansanedustuslaitos ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Opettajan tehtävä ei ole lytätä kenenkään elämän perusarvoja olivatpa ne ateistisia tai uskontoon perustuvia.