Tänään kirkoissa kuljetaan Emmauksen tietä. On aika osuvaa se, että Emmauksen tien kulkijat eivät tunnistaneet Jeesusta, joka liittyi heidän seuraansa ja alkoi tiedustella miesten puheenaiheita.  Jeesusta ei häiritse yhtään se, etteivät miehet tunnista häntä. Sen sijaan että hän olisi ryhtynyt haastamaan miehiä kyselemällä etteivätkö he tunnista häntä, hän ryhtyy keskustelemaan miesten kanssa viimeisten päivien tapahtumista ja lopulta hän pitää miehille raamattutunnin kirjoitusten kuvaamasta messiaasta.  Vasta kun miehet ovat pyytäneet häntä ruokailemaan ja Jeesus murtaa leipää,he tunnistavat Raamattutunnin pitäjän, joka samalla häviää näkyvistä.

Meidän laitamme on aivan samanlainen kuin noiden kahden miehin. Me emme tunnista omaa Jeesustamme ilman Raamattua. Jos Jeesus olisi vain moikannut miehiä, olisi aika haalistanut tuon muiston ja lopulta epäusko olisi häivyttänyt kohtaamisen omaan mahdottomuuteensa. Mutta Sanaan sidottuna kohtaaminen ei enää perustunut pelkään tuntemukseen ja mielentilaan. Sillä oli myös kiinnityskohta raamattuun ja traditioon.

Mutta missä kulkee oman aikamme Emmauksen tie? Millainen on oma arkemme ja uskallammeko ajatella, että Jeesus haluaisi kulkea kanssamme ja todistaa että hän elää.

Emmauksen tietä kulkeminen sisältää  ajatuksen, että Jeesus on todellakin noussut kuolleista, hän söi ja joi, hänellä oli todellinen ruumis, eikä hän ollut henkiolento tai haamu. Ylösnousemususko on koko Kristillisen uskon perusta. Ilman sitä ei armollakaan ole perustusta. Ilman sitä Kristuksen uhri olisi täysin merkityksetön.

Kertomus Emmauksen tien kulkijoista herättää minussa toivon siitä, että minäkin saan kohdata Jeesuksen. Ensin Raamatussa ja sitten jokaisena aamuna, kun lähden liikkeelle. Jeesus ei aikoinaan väkisin tunkenut  aterioimaan kulkijoiden luo eikä hän tee sitä tänäänkään. Hän odottaa, että kutsumme hänet seuraamme.