– Symbolismia, totesi ystävä.

Hyvin kauan sitten taapersin hänen kanssaan verkkoaidan viertä Puolassa, Poznanin esikaupunkialueella. Äkkiä huomasin, että oranssinkeltainen kukka kurottaa aidan läpi kadun puolelle. Jo silloin minulla roikkui tavan takaa kamera kaulassa. Koska kukka puhutteli minua verkon takaa, siitä oli otettava valokuva.

– Symbolismia!

Yhden sanan äänensävystä ymmärsin, että symbolismi on jotain, joka on ikuisiksi ajoiksi tuomittu olemaan out of time.

Elettiin Solidaarisuuden aikaa. Rautaesiripun murtumiseen oli vielä muutama vuosi mutta vastarinta eli jo vahvana. Niin vahvana, että symbolismia pidettiin lällärikamana. Piti puhua suoraan. Minä taas tulin kulttuurista, jossa tosin vasemmistolaisuus yhä oli voimissaan mutta omat mielipiteeni vielä eivät. Siksi symbolismi maalautui mielessäni mustaksi.

Tuosta yhdestä tokaisusta on minulle vuosikymmenten saatossa avautunut, mitä tuomion sanat tarkoittavat. Juuri valokuvatessani sana nousee mieleeni, kun otan tietynkaltaisia kuvia. Niin kävi myös lenkillä viikonloppuna. Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Verkko heitti kukkien päälle varjon. Olin pyyhältää kukkien ja varjon ohi – koska kuva kuitenkin olisi ollut symbolismia.

Oivalsin sentään jarruttaa, ottaa kuvan ja alkaa ajatella näitä ajatuksia. Kauan sitten verkkoaidan äärellä minä olin liian nuori oivaltamaan, että minuun oli helppoa vaikuttaa. Eikä vaikuttajakaan loppujen lopuksi välttämättä siinä 80-luvun puolivälin tilanteessa vaikuttanut täysin omilla ajatuksillaan, vaikka hän ehkä olikin sekä yhteiskunnallisesti että taiteellisesti valveutuneempi kuin minä. Mutta sanalla oli valtaa.

Olen minä symbolistisia kuvia uskaltanut ottaa jo ennen mennyttä viikonloppua. Kömpinyt yli siitä tuomiosta, että symbolistisen kuvat olisivat aivan tolkuttoman tyhmiä. Symbolismia on harrastettu niin kauan kuin tässä maailmassa on ollut taidetta tai valokuvaamista tai runojen rustaamista. Tietyissä tilanteissa se tosiaan saattaa olla naiivia, mutta noin yleisesti ottaen symboleillahan taide toimii. Ja viihde. Ja politiikka. Ja uskonto. Symbolismia kaikki tyynni! Noooo, ainakin jossain määrin.

Itse asiassa uskallan uskoa, että minä en ole ainoa ihminen, joka on langennut tuomion sanoihin samalla tavalla. Varmasti moni muukin elää monissa asioissa vahvan luulon vallassa. Mikä pahinta, olen varmasti tietämättäni tai ainakin jossain määrin tietoisesti tuomioita jaellut. Sellainen on uskomattoman helppoa. Symbolismia! Liberalismia! Ihan liian Konservatiivista! Farisealaista! Huuhaata! Mitä kukakin meistä nyt harrastaa tai haluaa tuomita.

Toisinaan mietin, moniko ihminen seuraa hyvää paimenta pohtimatta, mitä paimen sanoo. En nyt viittaa Jeesukseen enkä edes vanhaan kaveriini Paavaliin. En edes keneenkään nimeltä mainitsemattomaan tai nimeltä mainittuun hengelliseen johtajaan. Vaan nimenomaan jokaiseen ihmiseen.

Minä olen jo yli 50. Kun kuulin tuomion sanat, olin 23, ja ne vaikuttavat minuun yhä. Kyse oli vain valokuvasta. Mutta entäpä jos kyseessä olisi jokin elämän tai kuoleman kysymys. Oikeasti tuomion sanat.

Pelottavinta on se, että itse on kauhean vaikea tietää, milloin toimii tuomion sanojen alaisena. Missä asioissa minua vahvasti likinäköistä johdattelee joku sokea. Tai ainakin melkein yhtä likinäköinen.

Päivänkakkarakategoriaan kuuluvia kukkia oli urheilukentän aidan katveessa. Peltosaunioitahan ne olivat, tuttuja tyyppejä. Mutta nepä olivat samalla puolen aitaa kuin minä.