Istun rantakivellä ja katselen paljaita kinttujani. Polvet ja sääret ovat täynnä arpia ja naarmuja. Viiden vuosikymmenen aikana tulleet kolhut ovat tulleet leikeissä ja urheillessa. Monta kertaa on mies langennut millon kivikkoon metsässä ja milloin rullasuksilla asfalttiin. Jotenkin tuntuu siltä, että joka kesä arpikokoelma kasvaa. Lankeamisen summa on vakio. Arvet eivät varoita eivätkä estä kaatumasta uudestaan.

Aasinsilta, jota tässä rakentelen johtaa tietysti ihmisen maalliseen taivallukseen. Lankeemukset kun näyttävät kuuluvan myös siihen osaan elämää. Arvet sielussa ovat häpeää ja pettymystä itseensä. Kaipa me tarvitsemme elämässä näitä kompastuksia, jotta emme tulisi ylpeiksi. Tarvitsemme Kristusta joka päivä, koska häpeän arvet muistuttavat meitä omasta heikkoudestamme.

Jumalan suuri sovitustyö Golgatalla kannattelee meitä vaikka kompastelisimme jatkuvasti. Armo kun ei kulu eikä lopu. Siksi Jeesus kulkee Pyhässä Hengessä kanssamme koko elämämme ajan siihen saakka, kunnes saamme kohdata hänet kasvotusten.

Jatkan varpaitteni liottamista juhannuksen kunniaksi. Hyvää Juhannusta sinulle!