”Riisu kengät, maa jolla seisot on Herran. Pyhää ja puhdasta maata. Katso ja kuuntele hiljaa, vaikka paljon et ymmärtää saata. Paina pääsi, maa jolla seisot on Herran. Hän itse puhuu ja kuulee, koskettaa meitä kuin viljaa. Sillä Jumalan pelloilla tuulee”…

Tämän laulun sanat ovat ydintä ja soineet päässäni nyt muutaman päivän ajan! Saattaneet ajattelemaan kauniita, hyviä ja herkkiä ajatuksia –  kiitollisena kohti Jumalaa!

Vetänyt minua puoleensa kaikin tavoin herkistäen ja sitten Tapio laittaa syksyn väreissä hehkuvan Suomalaisen järvimaiseman kuvan! Onnellinen hän, joka saa asua niin lähellä luontoa kuin tuo maisema saa uskomaan. Kaupungit eivät ole ihmisen paikkoja. Jumala itsekin todistaa luomansa tärkeyttä ihmisille, pyytää viljelemään ja varjelemaan ja muistuttaa sitäkin kautta Kuka on kaiken Alku ja Lähde, Ikuisesti Oleva.

”Joskus ajaton kohtaa ajan, silloin Jumalan aavistaa. Joskus rajaton rikkoo rajan, silloin Pyhä koskettaa”.!

 Vielä on aikaa vuoden vaihteeseen, mutta olen ajatellut sitä kuutta vuotta jonka blogitaivas tulee täyttämään ja omaa osaani siinä. Todeta että on iällisestikin kohta 6 vuotta vanhempi kuin olin aloittaessani, silloin kun minut mukaan kutsuttiin. Vieläkö Jumalan tuuli minun pelloillani tuulee?

”Joskus palavan pensaan lailla Luoja kasvonsa paljastaa. Joskus puhuu HÄN SANOJA VAILLA! Silloin PYHÄ KOSKETTAA”

Mieleeni tulevat usein jotkin Raamatun lauseet jotka sitten haen Raamatusta ja katson kokonaisuutta, etten aivan omiani kirjoittelisi –  tai puhuisi! Pyydän myös että Herra Itse, olisi mukanani, ilman häntä ei pelloillani tuule.

Kiitos Jumalalle että saamme asua täällä pohjanperukoilla ja Hän kaikessa armossaan on antanut meille uskollisesti herätyksen aikoja ja pitänyt meistä ja maastamme hyvää huolta. Meidän ei ole tarvinnut olla ilman Sanaa!

”Joskus kaatuvat vanhat kaavat, Tuomas Mestarin nähdä saa. Tarttuu käteen ja tuntee haavat. Silloin PYHÄ KOSKETTAA!”

Minulla on aina vaan useammin epävarma tunne, ymmärränkö itse koska pitää lopettaa tämä kirjoittaminen, mutta sitten haen taas apua. Tai Jumala yllättää.?!

Ajattelen kaikkia niitä lukemattomia Herran palvelijoita, jotka ovat lähteneet jos minkäkinlaisiin oloihin siitä palosta, joka heidän sydämissään vaikuttaa, ja niitäkin, iäkkäitä henkilöitä jotka Jumala on kutsunut kotimaan työhön ja jotka iäkkäinäkään eivät lopeta.

Tiedän että lupaus, ettei Jumala kutsumistaan eikä armolahjoaan kadu on alunalkaen tarkoitettu Juutalaiselle kansalle, valitulle, ja tulee kerran sekin toteutumaan. Mutta uskon myös, että jotenkin voimme me pakanatkin,, jotka olemme saaneet tulla kutsutuksi Kristityiksi, luottaa tuohon lupaukseen kun, ja jos, tahdomme Jeesusta seurata.

Meidän entinen ihana pappimme, Ari, piti luentoa roomalaiskirjeestä aikoinaan, mutta nyt kun luin sitä jälleen oikein sisälukuna niin Hallelujaa! 10-12! Ja siellä 11 luvun lopussa toistuu jälleen tuo ihana ja lohdullinen lupaus jakessa 29 ts. itse asiassa jakeista 25-36 on sitä samaa toivon sanomaa! Ja 12 luvussa rohkaisevia sanoja ja neuvoja kaikille ajoille, siis myös meille.

Niinpä. Ei hän kutsumistaan, eikä armolahjojaan kadu. Tavalla tai toisella saamme kulkea Herran Jeesuksen jalanjäljissä ja tavalla tai toisella Hänestä kertoa ja todistaa! Niin kauan kuin Hän sen ajan meille antaa. Siis:

”Riisu kengät, maa jolla seisot on Herran. Pyhää ja puhdasta maata. Katso ja kuuntele hiljaa, vaikka paljon et ymmärtää saata. Paina pääsi, maa jolla seisot on Herran, Hän itse puhuu ja kuulee. Koskettaa meitä meitä kuin viljaa. Sillä Jumalan Pelloilla Tuulee!

Sillä Jumalan Pelloilla Tuulee!

Riisu kengät:

”Sen armon perusteella, joka minulle on annettu (Paavali) sanon teille jokaiselle: älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskonmäärän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut. Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä” room.12. 3-5

Kiitos Jumalalle!